I need you by my side✅

We never end

Joel tuli ajatuksen tasolla tökkimään mua totuuskynällä olkapäähän ja sai mut hetkellisesti tuntemaan vihaa koko asiasta tietämättömänä, sohvalla rakkaansa kanssa makaavaa miestä kohtaan. Jos se oli onnistunut, miks mä en vois... koska me oltiin täysin eri asia. Niin tietenkin...

Mutta jos mä aioin olla rehellinen, mulla oli nyt viimeinen tilaisuus siihen. Sen verran mä tajusin itsekin. Kuinka saatanan tekopyhä ihminen mä saatoin olla kun olin Aleksin murheita kuunnellessani tolkuttanut sille miten rehellisyys oli kaiken alfa ja omega. Mä olin hiton kaukana siitä alfasta...

"Paitsi ettei ollu" sanoin ja pakotin itseni katsomaan Nikoa silmiin. Se oli vaikeampaa kun olisi saattanut uskoa. Sen katse oli hämmentynyt. Se odotti mun jatkavan siitä mihin mä lauseeni olin päättänyt. Mä kun en ollut oikein varma itsekään miten sen olis pitänyt jatkua.

"Mistä nyt on kyse?" se kysyi.

Lähtölaskenta oli nyt alkanut. Enää ei voinut perääntyä. Ei vaikka mä tiesin sen tulevan pilaamaan aivan kaiken. Mä olin jo valmiiksi pahoillani tästä.

"Kai sä tiedät et oot mulle elämää tärkeämpi?" Sanoin.

Nikon huulille ilmestyi hämmentynyt hymy. Kyllä se sen tiesi. Mä en tiedä miten sain kuulostamaan tämän siltä kun oltais oltu jättämässä hyvästejä. Jollain tasolla kai oltiinkin.. mut ei onneks lopullisesti. Nyt vain oli aika päättää yksi aikakausi.

"Ja sä oot mulle" se vastasi.

Jos jotain kaunista oli päättymässä, olisko siitä voinut vetää johtopäätöksen et jotain kaunista oli myös alkamassa? Se oli vain pelkkää toiveajattelua..

"Voi Niko.. mä.." aloitin.

Koko asian ajatteleminenkin pelkästään pelotti multa sielun pihalle. Tai ehkä mä vaan tein kärpäsestä härkäsen..

"Hei.. mä tässä. Oot sä ennenkin pystynyt puhumaan" se sanoi ja tarttui mua käsistä.

Ennen siinä vain oli se pieni mutta kun ei ollut tunteita pelissä. Tuon sanominen kuulosti väärältä sillä ainahan meidän tapauksessa oli tunteet pelissä mutta vain hieman eri tavalla..

"Mulla on tunteita sua kohtaan" sain sanottua. Enkä voinut kuin toivoa parasta ja pelätä pahinta. Siihen mä olin tottunut oikeastaan koko ikäni.

Nikon hymy muistutti jo lähinnä naurua. Musta koko tilanne oli kaikkea muuta kuin hauska joten en ihan tahtonut tajuta sen ideologiaa.

"Mullakin sua kohtaan. Totta kai" se sanoi. Se ei tainnut edes ymmärtää mitä mä tuolla todellisuudessa tarkoitin. Mua ei olis huvittanut nyt alkaa vääntää sille tätä rautalangasta. Ei edes yhtä pikkuriikkistä sydäntä...

"Mun sydän särkyis jos sä et tuntis mitään" mies jatkoi. Ja mun sydän särkyy joka tapauksessa... sanoit sä mitä tahansa.

"Mä oon rakastunu suhun" jos se tuosta ei ymmärtänyt, vika oli sitten vastaanottajan puolella. En mä tuon selvemmin voinut asiaa oikein ilmaista.

Se vain hymyili enkä mä oikein edes tiennyt miten sitä olis kuulunut tulkita. Mä en ollut varma tiesikö se sitä itsekään...

"Me ollaan säädetty niin pitkään et ei oo ihmekään" se vastasi hymyillen.

Ja sitäkö asia ei haitannut millään tapaa? Toisaalta minkä sille mahtoi joten... Oliko se tosiaan tällä selvä? Vaikea uskoa että tästä näin helpolla selvittäisiin...

"Sä oot siis ok sen kanssa?" sanoin kysyvästi.

Se oli chilli jätkä.. kyllä mun sen verran olisi pitänyt tietää. Se ansaitsi tietää totuuden ja siinä se nyt oli. Vihdoin mä olin saanut sanottua ajatukseni ääneen. Olinko mä heikko jos myönsin että se helpotti?

"Oon pelkästään otettu siitä" se totesi hymyillen. 

Kyllä mun olis pitänyt tietää että se ymmärsi. Totta kai se ymmärsi. Vielä kun olis tajunnut antaa itselleen mahdollisuuden ymmärtää jotain ja olla edes jollain tapaa armollinen itselleen ja omille tunteilleen. Niille kun oli niin kovin vaikea pistää vastaan...

"Pelkään vaan että tää loppuu.." sanoin hiljaa ja laskin katseeni lattiaan. 

Mä tunsin Nikon katseen porautuvan läpi sielustani. Ihme ja kumma, tällä kertaa se ei edes tuntunut pahalta. 

"Hei. Me ei loputa koskaan. Sen mä lupaan sulle" se sanoi ja pakotti mut taas katsomaan itseään silmiin. Mä hyväksyin kohtaloni. Kunhan vain saisin pitää sen... ihan niin kuin ennenkin...

Sen katseesta paistoi lohdullisuus ja ymmärrys joka sai mut tuntemaan oloni jollain tapaa turvalliseksi. Se sai mut tajuamaan että mullakin oli oikeus tuntea inhimillisiä tunteita. Juuri niitä tunteita joita mä olin pelännyt ja vältellyt koko ikäni. Nyt ne sai kostonsa...

***

Ja vielä toista osaa tähän päivään :)) Katotaan miten huomenna käy :)