I need you by my side✅

Kuinka selviän?

Kello lähenteli keskiyötä ja mä olin jo kuoleman väsynyt. Muilla näytti riittävän energiaa ja jaksamista vaikka muille jakaa. Tässä olis ollut yksi joka sitä olisi kaivannut...

Me oltiin sovittu et pääsin muiden kyydillä kotiin kun Aleksin oli lähdettävä hieman aikaisemmin. En mä silti tiedä oliko keskiyö nyt kovinkaan aikaisin... Sillä nyt oli kuulemma vielä jokin juttu hoidettavana, joten sen oli mentävä meidän muiden jäädessä vielä tänne.

Ihan mielelläni mä olisin kyllä mennyt jo kotiin nukkumaan sen kanssa. Vaikka mä tiesin et mun oli jäätävä, sillä me oltiin sovittu jo etukäteen et jäätäis Aleksin lähdettyä suunnittelemaan sen läksiäisiä. Uskotteko et pelkkä ajatuskin teki jo pahaa...

Kaikki muut taisi olla asiasta enemmän innoissaan kuin minä. Kuinka mä olisin voinut olla juhlatuulella kun tiesin mihin se oli johtamassa. Siinä ei ollut mitään aihetta juhlaan. Musta oli tulossa kovaa vauhtia läpeensä tylsä ihminen...

Mä en ihan tajunnut miksi meidän piti jäädä puhumaan asiasta vasta miehen itsensä lähdettyä...oltais vain sovittu aika ja paikka. Sillä selvä. Mitä muuta se muka vaati? Tuskin se Aleksillekaan minään yllätyksenä tuli vaikka se kaikesta päätellen tarkoitus olikin. Sillä perusteella ei siis olisi tarvinnut salailla yhtään mitään. Olihan asiasta viimeksi jotain jo puhuttu kun me oltiin Nikon luona oltu. Se nyt olisi silti ihan hyvin voinut olla pelkkä vitsi. Harmi vain ettei ollut...

Niko oli kadonnut mun viereltä jonnekin ja Olli oli vuorostaan selittämässä Aleksille jotain, ilmeisesti bassostaan kun se sitä niin kovasti osoitti ja esitteli. Joonas puolestaan nojaili keittiön oven pieleen kahvimuki kourassaan ja Tommi touhusi keittiön puolella jotakin. Ei ollut sen tapaista...

Aleksi läimäytti Ollia olkapäälle ja nauroi perään. Miksi mun sydämeen sattui kun se oli tuollainen? En mä sen itkevän halunnut tai synkistelevän sen enempää mutta kun.. se vain vaikutti siltä kun olisi odottanut lähdön hetkeä kuin kuuta nousevaa eikä sitä olis harmittanut yhtään. Mä tiesin olevani kamala ihminen kun ajattelin tällä tavalla...

"Hei muru" sen ääni kuului mun läheltä.

Se kyykistyi mun tasolle kun mä makoilin sohvalla vatsallani. Sen huulilla oli hento hymy kun toinen käsi nousi silittelemään mun sotkuisia hiuksiani. Se tuntui kotoisalta. Niin tutulta ja turvalliselta. Voi luoja, miten mä tulisin ikinäkään selviämään tästä elämästä ilman sinua...

Tartuin sitä kädestä ja kiskoin sen ylös lattialta. Nousin istumaan ja vedin sen vierelleni. Ei se pistänyt pahakseen vaan tuli tyytyväisenä mun lähelle.

"Nähdään sit kotona" se sanoi painaen kasvonsa mun kaulan sivuun.

Musta oli ihanaa miten se oli ruvennut kutsumaan mun kämppääni kodiksi. Eihän se sitä enää kauaa ollut mutta musta se oli söpöä. Ei se sitä mullekaan enää pitkään ollut sillä mä olin päättänyt Aleksin lähdettyä muuttaa pois.

Kuinka mä edes voisin olla siellä.. keskellä muistoja ja tavaroita jotka kaikki muistutti mua siitä miehestä joka opetti mut viimeinkin rakastamaan ja käyttämään omaa sydäntäni. Joka huoneesta tuli mieleen meidän yhteiset hetket joita mä sain käydä läpi enää vain oman pääni sisällä. En mitenkään...

"Älä anna niiden suunnitella mitään överiä, ethän?" se kuiskasi nostaen kasvonsa mun omien tasolle. Kyllähän mä sanoin että se tiesi. Aina mä voisin toki yrittää parhaani mut siitä toteutuksesta mä en liikoja voinut luvata. Neljällä yhtä vastaan, oli musta aika epäreilu asetelma...

"En anna" vastasin hennosti hymyillen.

Sen huulet painautui hellästi mun omille. Niin pehmeät ja kerrassaan täydelliset. Vastaavia ei toisia ollut ja se tosiasia oli vain hyväksyttävä. En mä muita olis silti halunnutkaan.

Mä pystyin tuntemaan neljän silmäparin tuijottavan meitä mut se ei jaksanut kiinnostaa mua enää. Jos niin kovasti halusivat katsoa niin antaa mennä sitten vain. Mä kun aina luulin et Nikossa ja Porkossa oli ihan tarpeeksi...

"Nähdään kohta" se sanoi hiljaa suudelman päätyttyä ja painoi vielä nopean suukon mun poskelle. Sitten se nousi ylös ja lähti matkoihinsa. Mä jäin vain istumaan sohvalle ja huokaisin syvään. Tätä se nyt oli, vai mitä?

Oven kolahdettua kiinni, kaikki kerääntyivät mun luo ja alkoivat keskustella siitä miten, missä ja milloin meidän oli määrä viettää Aleksin läksiäisiä. Mä tiesin et se ansaitsi arvoisensa juhlat mut tällä hetkellä mulle vain oli rumasti sanottuna aivan sama. Mä halusin vain sen lähelle... en mitään muuta. Oliko sitä oikeasti vaikea ymmärtää?

"Joel, me kaikki tajutaan että oot maassa mut sä tiedät itekin ettei se tuu muuttamaan mitään" Joonas sanoi. Ja oikeassa olikin. Vaikka mä olisin julistanut maansurun, se ei saanut Aleksia jäämään. Mun vain oli vaikea osata keskittyä mihinkään kun ikävöin sitä jo nyt niin kovasti.

"Tiiän. Mä vaan..." sain sanottua ennen kun tunsin palan nousevan kurkkuuni.

Mä olin vihainen itselleni etten osannut nauttia asiaan kuuluvalla tavalla näistä viimeisistä yhdessä vietettävistä päivistä. Se oli väärin Aleksin ja mun itseni lisäksi myös muita jätkiä kohtaan.

Ihan kun niilläkin ei olis ollut tarpeeksi kestämistä siinä et yksi, lähes perheenjäsen, oli lähdössä pois. Kuinka helvetin itsekkäästi mä olinkaan tähän suhtautunut?!

"Rakastat sitä" Joonas jatkoi multa kesken jäänyttä lausetta.

Huokaisin syvään ja nyökkäilin. Nämä jätkät oli ainoa syy jatkaa vielä eteenpäin...

"Niin..." 

***

Nyt oon hieman sad kun tajusin että tää oikeesti loppuu kohta :(