I need you by my side✅

Bromancen loppu

*JOONAS*

Mä olin kelaillut puolet yöstä päässäni Joelin kanssa käytyä keskustelua ja toinen puoli olikin mennyt siitä aasinsiltana suoraan Niko-maailmassa. Mulle oli täysi mysteeri se, miten mä olin onnistunut päästämään tunteeni näin pahasti käsistä. Eihän mun koskaan pitänyt rakastua...

Sattui sanoa mut musta tuntui et Joel ja Aleksi oli päässeet kovin helpolla tämän juttunsa kanssa. Mä olin varmaan väärässä mutta siltä se vain tuntui. Aleksi rakastui ja bäng! Joel vaati yhden katseen ja se rakastui... mä sain vain.. no joo.. ei siitä sen enempää..

Samaan aikaan mun teki niin kovasti mieli kertoa Nikolle mut toisaalta mä taas pelkäsin sitä enemmän kuin mitään muuta.. se oli kuitenkin ollut mun hyvä ystävä jo niin pitkän aikaa ja kuten todettu, meidän suhde oli omaa laatuaan. Sitä mä olin valmis vaalimaan vaikka loppuikäni olisin onneton. Niin paljon se mulle merkitsi.

Mä olin raahautunut poikamiesboksistani pihalle ja vaeltelin kohti treenistä. Ehtisin ainakin hyvin viritellä kitaraani ja ennen kaikkea keksiä hyviä hätävalheita, miksi mä en voinut kertoa Nikolle tunteistani jos Joel sattuisi kysymään.

"Oota mua!" Kuului tuttu ääni takaa.

Ja vitut ehtinyt keksiä yhtään mitään... Jäin odottamaan parkkipaikalta juoksevaa tummahiuksista hahmoa. Se näytti jälleen kerran hyvältä. Eikä se ollut välttämättä mikään hyvä juttu.. ei ainakaan mun tapauksessani.

Avasin oven kun Niko pääsi tarpeeksi lähelle ja päästin sen perässäni sisälle. En mä saanut edes sanottua sille yhtään mitään. Olisko sittenkin pitänyt tarttua niihin Joelin antamiin vinkkeihin..

Eteisessä odotti jo kaksi parillista kenkiä joten luojan kiitos meidän ei tarvinnut jakaa tätä tuskallista ja kiusallista aamua kahdestaan. Tai tuskin Nikolla mitenkään erityisen kiusaantunut olo oli. Mä tässä olin se joka sai aihetta paniikkihäiriöille...

"Rakastavaisetkin on malttanu tulla paikalle" Niko sanoi virnistäen, viitaten edessä oleviin kenkäpareihin joiden omistajat olivat jossain tuolla treeniksen uumenissa.

Toiveajattelua et joku kutsuis joskus meitä samalla nimityksellä... ei edes läpällä.

Astuin peremmälle sisään enkä voinut hitaasti huulilleni pyrkivälle hymylle yhtään mitään.

"Mitä jos tänään-" Niko ehti sanoa ennen kun mä käskin sen pitää suunsa kiinni.

"Shh!" Sähähdin ja osoitin katseellani sohvalla sylikkäin nukkuvan kaksikon suuntaan.

Kahvikupeista ja redbull-tölkeistä päätellen ne olivat tainneet olla täällä koko yön. Ei siis ihmekään ettei Joel ollut vastannut mun viesteihini.

Niko nyppäsi mua käsivarresta ja osoitti katseellaan keittiön suuntaan. Annetaan toisten nukkua nyt kerrankin kun ne nukkuivat. Ja jos ne oli koko yön painanut duunia, kai ne unensa ansaitsi. Tai sitten sen duunin sijaan toisiaan...

Seurasin Nikoa keittiöön ja istuin tuolille miehen syöksyessä kahvinkeittimen kimppuun. Kunhan vaan ei tekisi sellaista myrkkyä ettei sitä muut pystyisi juomaan...

"Onneks kauhukaksikko päätyi yhteen" se sanoi yhtäkkiä. En mä niin siitä kauhusta tiennyt mutta olin mä sen kanssa asiasta täysin samaa mieltä. Olihan nuo nyt kuin luodut toisilleen. Sen lisäksi et olivat vietävän söpöjä toisiinsa kietoutuneina.

"Onneks" vastasin.

Mitäköhän hokkuspokkustemppuja se olis maailmankaikkeudelta vaatinut et meistä vois joskus sanoa samaa? Ai totuuden? Ei tipu!

Miten mä ylipäätään edes muotoilisin koko asian? Yrittäisin johdattelevasti kuljettaa sen kohti totuutta, joka vääristyisi kuitenkin matkan varrella pahemmin kuin rikkinäinen puhelin...

Enkä mä voisi mitenkään iskeä kylmää rättiä vasten sen kasvoja.. en vain voinut... vaikka välillä se olisi sen ansainnutkin. Kirjaimellisesti. Kuvitelkaa nyt itsekin...

Mä oon muuten korviani myöten kusessa suhun! Pannaanko taas baby? Sillähän sitä rakkautta irtosikin... seksiä korkeintaan.. vaikka ei siinäkään mitään vikaa ollut. Se vain ei ollut se pointti tässä..

"Ootpas sä hiljanen tänään" se sanoi istahtaessaan toiselle tuolille mua vastapäätä. Se oli saanut kahvin keittymään joten enää ei tarvinnut kuin odotella. Kahvin tuoksu oli muuten yksi parhaista jutuista mitä mä tiesin.. skidinä mä olin aina haistellut kahvipaketin pohjia siinä toivossa et sieltä irtoais vielä jotain aromeja.

"Nukuin vaan tosi huonosti" sanoin välinpitämättömästi.

Jos se tuon selityksen nieli niin se nieli sen paremmin kuin.. voi vittujen kevät! Olisinko mä voinut olla enää pahemmassa kunnossa? Ihan tosi.. olinko mä todella näin epätoivoisen rakastunut vai olinko mä vaan puutteessa...

"Joonas, oot sä kunnossa?" Se jatkoi kyselyä. Jälleen mä päädyin pohtimaan menisinkö helpointa polkua vai jaksaisinko todella alkaa vääntämään sen kanssa tästä aiheesta.. varsinkaan nyt.

"Oon tässä viime aikoina vaan pohtinu yhtä juttua" tokaisin.

Well done Sherlock! Mä en tiennyt enää itsekään mitä mahdoin tarkoittaa. Kohta mä puhuisin itseni sellaiseen pussiin et ulospääsyä ei löytyisi kuin neulalla puhkomalla..

"Mitä juttua?" Se kysyi.

Tällä hetkellä mun olkapäillä käytiin helvetinmoista taistelua oikeasta ja väärästä. Piru tökki tulikuumaa hiilihankoa korvasta läpi ja enkeli tolkutti aapisella siveysoppia päähän. Se saarna taisi tulla pari vuotta myöhässä...

"Kyllä sä mulle voit kertoa, tiedät sen" Niko sanoi hymyillen.

Tiesinhän minä... vain se mitä mun olis pitänyt sanoa, oli mysteeri. Et uskokaan miten paljon mä halusin juuri sulle kertoa.. mä vaan pelkäsin liikaa.

Pelonkin uhalla mä valitsin kunniallisen reitin ja seurasin sitä enkeliä. Mutta mitä jos se olikin langennut enkeli? Täysin väärällä puolella taivasta? Lähempänä helvettiä kuitenkin.. ja nyt se halusikin johtaa mua vain harhaan...

"Tää meidän juttu.." sain sanottua.

Se vain nyökkäili hymyillen. Olinko mä todella valmis tähän? Pilaamaan sen kaiken hyvän mitä me oltiin aikaiseksi saatu. Bromancen loppu... meidän loppu..

"Mä tiiän" se sanoi.

Katsoin sitä hetken hämilläni. Miten hitossa? Se nousi hymyillen paikaltaan ja meni etsimään kaapista mukeja. Niin isoa mukia sieltä tuskin löytyis et mä saisin hukutettua murheeni sinne.

"Mustakin se on mahtava" se sanoi ja asetti mun eteeni höyryävän valkoisen mukin, ensin täytettyään sen väkevän tuoksuisella kahvilla. Se katsoi mua sekunnin sadasosan silmiin ja tarttui mua leuasta.

"Mitä mä tekisinkään ilman sua" sen sanat lävisti mun sydämeni kuin tikari. Viilsi, satutti, tuhosi...

Se painoi hellän suudelman mun huulille ja siirtyi sitten mukinsa kanssa toiselle puolelle pöytää. Ilman mua sä olisit edelleen onnellisesti parisuhteessa.

"Vai mitä se meinasit?" Se jatkoi kyselyään. Tuon jälkeen mä en enää voinut sanoa sille mikä todellisuudessa oli vialla. Se olisi ja tulisi pysymään ikuisesti mun omana tietonani. Vaikka Joel asiasta tiesikin mutta se oli vain murto-osa koko totuudesta.

"Just sitä mä olin sanomassa" totesin päätäni nyökytellen ja yritin hymyillä. Kuinka mä voisin enää kertoa totuutta? Ehkä ei tarvinnutkaan.. jos se ei ollutkaan niin iso juttu mitä mä kuvittelin. Jos se olikin vain pientä ohimenevää ihastusta? Turha sellaisesta oli mitään sanoa. Näin oli hyvä. Kunnes seuraavassa hetkessä asiat menikin taas päin helvettiä. 

***

Mites tota haluutteko vastasuudessa enemmän osia näkökulmista missä käsitellään myös näitten juttua :) Se tietää vaan sitä et tähän tulee lisää osia ja tää kestää pidempään ;)