I need you by my side✅

Muistijälki

Mun kaulaa vasten tuntuva hengitys ja hiljainen tuhina olivat kaikki mitä mä tässä hetkessä kaipasin. Aleksi oli vielä täydessä unessa eikä mulla ollut mitään vastaansanomista asian suhteen. Hyvä vain, sillä meillä oli tänään pitkä ilta tiedossa. Siitä asiasta ei ollut epäilystäkään.

Eilen se oli onnistunut yllättämään totaalisesti, viemällä mut syömään. Edes pieneksi hetkeksi kaikki epäoleellisen oleellinen, oli kadonnut ympäriltä ja oli vain me kaksi. Siksi pieneksi hetkeksi todellisuus unohtui eikä kukaan ollut lähdössä yhtään mihinkään. Kaikki oli ihan niin kuin ennenkin. Kumma kyllä, sitä alkoi arvostaa asioita eri tavalla kun jotain suurempaa oli tapahtumassa...

Me oltiin tultu himaan ja jääty sohvalle katsomaan kunnon aivot narikkaan komediaa. Se kieltämättä teki hyvää tähän hetkeen. Jostain kai sitä piristystä oli haettava kun omat aivot ei asioita enää posin kautta hakenut.

Kumma kyllä, niin vain sekin leffa oli jäänyt katsomatta loppuun kun me oltiin keksitty parempaa tekemistä. Aleksi oli ängennyt mun syliin ja alkanut pikkuhiljaa hakea huomiota enemmän ja enemmän. Pussaillut mun kaulaa, hiplaillut mun paljasta yläkroppaani ja lopulta iskenyt viimeisen naulan arkkuun. Tunkenut kätensä mun hiuksiin ja kuiskannut haluavansa viettää ikimuistoisen yön.

Ja niin me oltiin myös tehty. Sitä yötä mä en tulisi koskaan unohtamaan. Eikä varmasti unohtaisi Aleksikaan. Purkautui siinä kuitenkin sen verran tunnetta. Kaikki se ikävä, mitä ajatus sen lähdöstä sai aikaan, puhumattakaan siitä et molemmat todennäköisesti tiedosti sen jääneen viimeiseksi kerraksi...

Siitä huolimatta et koko illan ilmassa oli ollut tietynlaista haikeutta, me molemmat jollain tasolla tarvittiin se. Ehkä se helpotti jollain tapaa tai sitten vain pahensi, mene ja tiedä mutta muistijälki siitä aivan varmasti jäi kummankin elämään. Enkä mä puhunut pelkästään siitä mitä sen jälkeen oli tapahtunut kun me oltiin päästy sohvalta makkariin.

"Huomenta" kuului uninen ääni mun vierestä.

Käänsin katseeni Aleksiin, joka näytti olevan vielä puoliksi unessa. Se sai hymyn nousemaan mun huulille väkisinkin. Väsynyt mutta onnellinen. Niin se vähän tahtoi mennä.

"Huomenta" kuiskasin takaisin ja painoin hellän suukon sen poskelle.

Mun vieressä makasi syy siihen, miksi mä olin alkanut pitämään aamuista. Voitteko kuvitella.. minä?! Minä joka vihasin niitä niin et halusin aina nukkua niiden ohi. Aikaiset herätykset, iso ja tyhjä sänky... pienen hetken niitä ei ollut.

Aikaiset aamut tuntui lottovoitolta kun oli aikaa jäädä söpöilemään toisen kanssa sänkyyn. Sängyn koko ei miksikään ollut muuttunut mutta tila vain pienentynyt ja alun haasteellisuuden jälkeen tuntui et ilman sitä ei osaisi enää edes olla. Nyt mä en todellakaan tiennyt miten osaisin taas valloittaa yksin oman sänkyni. En mä olis enää edes halunnut niin..

"Miten mä ikinäkään selviän tästä illasta?" se kysyi haukotellen.

Se lienee enemmän kuin aiheellinen kysymys. Jätkät tuskin oli päästämässä sitä helpolla. Kunhan edes vähän tuntisi armoa.. sillä oli kuitenkin seuraavana päivänä pitkä lentomatka edessä. Se ei voinut olla darrassa kovinkaan mukava kokemus.

"Mä autan sua selviämään siitä" kerroin sen hiuksia pörröttäen.

Se oli mun tarkoitukseni vaikka muut olikin juottamassa sitä kunnon kaatokänniin. En mä kuitenkaan sille tarkoituksella pahaa oloa halunnut aiheuttaa. Tuskin sitäkään olis kovasti huvittanut halailla roskista koko lennon ajan.

"Vittu ne juottaa mut humalaan..." se huokaisi.

Mä naurahdin tahtomattani sen sanoille. Niin se aivan varmasti oli. Helpolla sen oli turha kuvitella pääsevänsä. Sen se tiesi itsekin. Mitä muuta muka meidän jengiltä saattoi edes olettaa. 

***

Mitenköhän mahtaa Aleksi raukka selviytyä :)