I need you by my side✅

Onks tää unta?!

Mä olin jäänyt pohtimaan Joonaksen kanssa käytyä keskustelua. Mä toivoin koko sydämestäni niiden saavan selvitettyä asian juurta jaksaen, sillä kohta meidän kaikkien välit olis vaarassa. Sitä tässä kaiken vähiten kaivattiin.

Mulle oli jo ihan tarpeeksi siinä et jouduin valehtelemaan Aleksille siitä etten muka tiennyt mistä Niko ja Joonas jäivät kuvausten jälkeen juttelemaan. Minkä mä sille mahdoin et satuin olemaan perusluonteeltani rehellinen ja mulle valehtelu todella oli ongelma. Toisia se ei haitannut tippaakaan. En siis viitannut tällä Joonakseen tai Nikoon, vaan ihan yleisesti ajateltuna.

Jäin himaan päästyäni sohvalle makoilemaan ja suljin silmäni hetkeksi. Olli oli yrittänyt opettaa mulle miten mielen sai tyhjennettyä kaikesta ylimääräisestä. Sen onnistumisprosentista mä en ollut ihan niin varma.

Mä yritin kaikkeni mut mitä enemmän mä koitin mieltäni tyhjentää, sitä enemmän mua alkoi ahdistaa. Kirosin mielessäni Ollin ja Ollin metodit alimpaan helvettiin ja nousin istumaan.

Hetken mielijohteesta päätin laittaa Aleksille viestiä ja kysyä mikä pöpö siihen oli yhtäkkiä iskenyt. Olihan se eilen ollut vielä ihan kunnossa. Ennen kun mä ehdin laskea puhelinta edes kädestäni, viestin merkkiääni ilmoitti mulle jo vastauksen tulleen.

Omien sanojensa mukaan sille oli iskenyt migreeni-kohtaus. En mä edes tiennyt sen kärsivän moisesta. Ei se koskaan ainakaan ollut asiasta maininnut.

Mä pyysin sitä luokseni ja hetkessä se istui jo sohvalla mun kanssa.

Vaikka mä tunsinkin itseni petturiksi ja asia mua harmitti, mä avauduin sille Joonaksen kertomasta asiasta. Tiesin toki palavani helvetin tulessa sen seurauksena, mut mä en voinut muutakaan sillä asia stressasi mua ihan liikaa.

Se sanoi ymmärtävänsä kaiken ja vannoi meidän ystävyyden nimeen, ettei milloinkaan kertoisi asiasta eteenpäin.

Siitä huolimatta mä en saanut asialta mielenrauhaa. Tunsin olevani läpeensä paska ystävä ja itkin huonoa omaatuntoani Aleksin olkapäätä vasten. Se kietoi kätensä tiukasti mun ympärille ja sanoi mun olevan luottamuksen arvoinen ystävä vaikka musta ei siltä tuntunutkaan.

Se sai mut kohottamaan katseeni sen silmiin, nostamalla hellästi mun leukaa ylöspäin. Sen hymy oli lohdullinen, rauhoittava ja niin luotettava. Mies kumartui eteenpäin kuin kuiskatakseen mulle jotakin mutta sen sijaan se painoikin kevyen suudelman mun huulille. Ennen kun se ehti vetäytyä kauemmas, mä tarrasin sitä vyötäröltä ja vedin vasten itseäni. Suutelin sitä rajummin ja ujutin käteni sen paidan alle. Se hymähti mun huulia vasten ja otti paremman asennon sohvalla.

Tutut kädet veti mua tiukemmin vasten itseään huulten etsiessä mun omista leikkikaveria. Hetkellisen mielenhäiriön vuoksi mä siirsin käteni miehen farkkujen vyötärölle, revin napin auki ja laskin vetoketjun alas.

Se ymmärsi tuon käskynä tehdä mulle samoin ja ennen kun mä ehdin edes huomata, me oltiin kumpikin lähes kokonaan ilman vaatteita. Oli mulla sentään vielä boxerit jalassa...

Niillä ei sen pidempään voinut keulia kun Aleksin sormet koukistui vetämään nekin alas. Tein siitä inspiroituneena sille samoin ja sovitin itseni sen jalkojen väliin. Mies katsoi mua hymyillen ja kietoi kätensä mun niskaan.

Tartuin sitä lantiolta ja kauniisti sanottuna pilasin meidän ystävyyden. Se ynähti tyytyväisenä ja kurottautui suutelemaan mua.

Kuten aina, juuri silloin kun tilanne on kriittisimmillään, joku halusi häiritä. Niin tälläkin kertaa kun joku suvaitsi olla soittamassa ovikelloa.

"Älä mee" Aleksi kuiskasi. Ihanko siltä näytti et just olin juoksemassa ovelle?

Tuskin olis sillekään ollut kovin mieluisa yllätys.. ellei sitten halunnut nähdä.. no joo...

Pimputus kuului yhä kovaäänisempänä ja ärsyttävämpänä. Mulla paloi kohta käpy...

Muutaman kerran silmiä räpäytettyäni mä heräsin todellisuuteen. Makasin sohvalla selälläni. Mä olin yksin. Mutta ovikello huusi hoosiannaa. Luojan kiitos se herätti mut...

Nousin huimauksen saattelemana ylös ja lähdin marssimaan kohti ulko-ovea. Herranjumala miten sairas mieli ihmisellä saattoi olla!

Avasin oven ja kohtasin äkäisen näköisen Joonaksen. Katsoin sitä kysyvästi samalla hiuksiani haroen.

"Mikä sulla kesti?" Se kysyi hieman huvittuneena ja änkesi itsensä eteiseen.

Mä pyöräytin silmiäni turhautuneena ja huitaisin vain välinpitämättömästi kättäni.

"Nukahdin vaan" totesin.

Joonaksen katse oli epäileväinen ja ihan aiheesta. Se osasi lukea mua kyllä ja tiesi varsin hyvin kun jokin oli toisin kun olis pitänyt olla.

"Oliko makeat unet?" Se kysyi virnistäen.

Ja mistähän se tuollaista päähänsä sai? Mä vain olin miehelle enemmän kuin kiitollinen siitä et se oli tullut häiritsemään mun uniani. Mä tuskin voisin enää milloinkaan katsoa Aleksia silmiin...

"Oliko sulla jotain asiaa?" Kysyin turhautuneena. Joonas vain virnuili itseensä tyytyväisenä. Sen olemus oli muuttunut hetkessä. Mitä lie tapahtunut..

"Mä tulin vaan kertomaan et puhuin Nikon kanssa asiat selväks" se sanoi.

Soin miehelle helpottuneen hymyn ja nyökkäilin. Luojan kiitos... ilmeisesti mä olin niin huolissani niiden tilanteesta et se oli tullut uniinkin.. ja harvinaisen inhottavalla tavalla.

"Kaikki on nyt siis ok?" Varmistin.

Joonas nyökkäsi hymyillen. Koko asiasta ei siis tarvinnut puhua eikä mun tarvinnut enää esittää etten mä tiennyt yhtään mistään mitään. Sai sitä kerrankin esittää.. yleensä se oli arkipäivää mulle..

"Jep. Mä päästän sut jatkaa unelmointia" se sanoi virnistäen ja iski silmää vielä vittuilua korostaakseen. Jos mulla olis ollut lähietäisyydellä jotain muuta kuin huonekaluja, mä olisin heittänyt Joonasta sillä jollakin.

Murahdin vastaukseksi ja vedin oven kiinni kun mies oli poistunut sisäpuolelta. Eipä sillä pitkä matka himaan ollut..

Huokaisin syvään ja jäin tuijottamaan itseäni eteisen peilistä. Miten helvetissä äsköinen saattoi olla mahdollista edes unen muodossa?!

***

Tässä teille pieni hyvitys oneshottien itkuluvusta ::) <3 peace babies <3