I need you by my side✅

Epätoivoa ilmassa

*JOONAS*

Aleksin paljastuksen jälkeen me oltiin jääty Nikon kanssa pohtimaan et mitä kaikkea siitä tulisi seuraamaan. Miten se vaikuttaisi meidän kaikkien väleihin ja musan tekemiseen. Käyty läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot...

Vaikka bändi tässä taisi olla kuitenkin pelkkä sivuseikka. Mä en voinut kuvitella edes pahimmissa unissanikaan mitä Joel kävi läpi. Miltä siitä tuntui kun se joutui päästämään irti ihmisestä, jota rakasti enemmän kuin ketään muuta.

Siksi mä olinkin pakottanut sen tulemaan luokseni purkamaan tuntojaan ja avaamaan sydäntään. Se oli vähintä mitä mä tässä kohtaa pystyin tekemään. Mä olin kuitenkin napannut puolet siitä kyseenalaisesta kunniasta että tuo kaksikko oli päätynyt yhteen.

Se istui sohvalla melko rauhallisen oloisena ja pyöritteli puhelinta kädessään. Se ei ollut sanonut oikeastaan yhtään mitään sitten sen jälkeen kun mä olin avannut sille oven.

Se vaikutti oikeastaan jopa liian neutraalilta. Ja se pelotti mua hieman. Joelin tuntien se rauhallisuus purkautuisi kohta kaksinkertaisena.

"Mitä sä aattelet täst kaikesta?" Rohkaistuin kysymään. Se nosti katseensa muhun ja näytti pohtivan hetken. Siinä sitä miettimistä kyllä olikin... voi rakas ystävä...

"Mitä luulet.." se huokaisi päätään pudistellen.

En mä voinut edes kuvitella. En mä edes kehdannut... mä olin vain niin pahoillani sen puolesta. Jos mun olis pitänyt kuvitella elämääni ilman Nikoa, se oli sula mahdottomuus. Mä olisin varmaan ollut niin itsekäs et en olis päästänyt sitä lähtemään. Mulla oli ihan tarpeeksi siinä et olin menettämässä yhden parhaista ystävistäni. Miehen kenestä oli kovin lyhyessä ajassa ehtinyt tulemaan paljon enemmän kuin ystävä.

"Mä en tiiä miten tuun ikinäkään selviimään siitä etten näe sitä joka päivä" se sanoi.

Mä en voinut pahimmissa unissanikaan kuvitella elämääni niin etten näkisi rakastani. Nyt tietysti kyse ei ollutkaan musta, mutta... mä en vain voinut käsittää miten se saattoi ajatella niin epäitsekkäästi... kai se rakasti Aleksia liikaa.. ja eikö suurinta rakkautta ollut osata päästää myös irti?

"Mä en uskalla edes kuvitella miltä se tuntuu" sanoin.

Oltiinhan me kaikki siinä mielessä täysin samassa asemassa et Aleksi merkitsi meillekin niin paljon enemmän kuin osasi sanoin edes kuvailla mutta olihan tuo kaksikko nyt aivan oma lukunsa.

"Sä voit kuvitella miltä tuntuis kun sydän revitään ulos rinnasta ja puristetaan rikki yhdellä kädellä sun silmien edessä ja kaiken lisäks sun omasta suostumuksesta" sen mä pystyin kuvittelemaan. Ihan todella. Ja tuo mies kaiken vähiten tässä maailmassa olis ansainnut kokea mitään tuollaista.

Mä muistin vain miten olin säälinyt Aleksia sen kertoessa tunteistaan Joelia kohtaan. Sen suhteet oli aina olleet mitä oli enkä mä jostain syystä uskonut sen voivan rakastaa ketään. Sitten tuli Aleksi...

Miksi rakkauden oli aina oltava niin kovin vaikeaa. Mitään ei saanut ilmaiseksi eikä lopulta edes se todellinen rakkaus voittanut. Milloinkaan tarinat rakkaudesta ei päättyneet onnellisesti. Ehkä jollain tasolla mutta ei milloinkaan niin, että päähenkilöt olisivat saaneet toisensa. Ei ainakaan yksikään mun kuulema tai lukema tarina. Tai sitten mä olin vain päätynyt aina paskoihin tarinoihin.

"Joel mä en voi sanoa muuta kun et oon aivan helvetin pahoillani" sanoin kääntäen katseeni vieressäni istuvaan mieheen. Siltä irtosi melko mitätön hymy mutta sekin oli tilanteen huomioiden aivan tarpeeksi.

"Mä tiedän ettei se lohduta mutta mä lupaan olla tässä nyt ja aina" tiesin itsekin et mun sanat oli sille kuin tuhkaa tuulessa mut mitä mä oikein olisin voinut sanoa. Väittää että kaikki järjestyisi ja se löytäisi vielä jonkun? Se oli löytänyt jo sen jonkun. Sen oikean, mutta maailma halusi näyttää mahtinsa ja viedä siltä sen kaiken mitä sillä oli.

"En mä usko enää lupauksiin" se sanoi huokaisten syvään.

Se mun oli helppo uskoa. En mäkään enää tuon jälkee olisi vaikka ei Aleksia lupausten pettämisestä voinutkaan syyttää. Yhteinen päätös tuo mun ymmärtääkseni oli ollut.

"Mä en jaksa uskoa enää mihinkään" se sanoi ja kallisti päänsä mun olkapäälle.

Miten epäreilua elämä saattoikaan olla. Mikään ei ollut pysyvää.. väliaikaista vain... Rakkaus ainakin näytti hintansa ja siihen ei ihan jokaisella tainnut olla varaa... 

***

Tätäkään stooria ei ihan kauheesti enää oo jäljellä O_o Mutta kyllä tässä vielä ehtii tapahtua vaikka ja mitä :) Uuttakin on jo suunnitteilla ;)