I need you by my side✅

Heikko?

*** Nämä tapahtumat siis on nyt periaatteessa takaumia siihen mitä näiden murusten välillä on sillä aikaa tapahtunut kun Joel ja Aleksi on olleet treeniksellä :) Ihan vaan ettei kukaan ihmettele miks yhtäkkiä mentiinkin ajassa hieman taaksepäin :)***

*JOONAS*

"Huomenta peikko" totesin hennosti hymyillen.

Pakoilin kahvimukini takana Nikon tappavaa katsetta. Se ei ollut aamuihmisiä... en mä itseänikään moiseksi kutsunut mutta Niko vielä vähemmän kun meistä kukaan.

Se pyöräytti silmiään ja asteli kahvinkeittimen luo hakeakseen helpotusta aamuvitutukseen. Lähtikö se aina kahvilla? Pitäis varmaan koittaa useammin...

Katsoin varovasti vierestäni kulkevaa miestä. Se näytti aivan laittoman hyvältä aamu-unisena. Hiukset takussa ja uni silmissään.

Me oltiin nukuttu lusikassa koko yö, välittämättä siitä et se tuskin oli kovinkaan järkevä ratkaisu. En mä pystynyt olemaan siitä erossa vaikka se mun sydämeni oli särkenytkin. Kai mussa taisi olla lievää masokistin vikaa...

Se tuli kahvinsa kanssa istumaan mua vastapäätä ja haroi sekaisia hiuksiaan. Se oli niin kaunis että mä olisin voinut melkein itkeä...

Syvä huokaus kuului pöydän toisesta päästä ja mä nostin katseeni tuon väsyneisiin silmiin. Se etsi puhelintaan ja alkoi selata sitä ensitöikseen. Mitäpä muutakaan sitä heti aamusta...

Mä en tiedä toivoinko mä enemmän sitä et nämä tunteet jättäis mut edes joskus rauhaan vai sitä et ne olis saaneet vastakaikua... molemmat tuntui kovin kaukaisilta ajatuksilta. Ehkä mä vielä joskus pääsisin vapauteen moisista tunteista... valoa tunnelin päässä ei vain näyttänyt olevan ihan lähiaikoina.

"Miten nukuit?" kuulin sen kysyvän.

Sen silmät näytti niin odottavilta... ne oli kuin loputtoman syvä suo joka veti mua aina vain syvemmälle mukaansa kunnes pikkuhiljaa upotti kokonaan. Se kai oli mun kohtaloni ja siihen oli tyydyttävä.

"Ihan hyvin" tyydyin vastaamaan ja jatkoin oman kahvimukini tyhjentämistä. Ei se siitä itsekseenkään huvennut. Miksi mä edes yritin kun sekin vain tökki näin helvetisti vastaan?!

Mä olin kuullut joskus sanottavan et sydänsuruista kärsivät kokivat usein joko voimakasta tarvetta hukuttaa surunsa syömällä tai sitten sukeltaa suoraan syvään päätyyn ja aivan toiseen ääripäähän... mä taisin kuulua jälkimmäiseen sillä mulle oli aivan sama vaikka mun lempiruokani olis tarjoiltu kullatulla tarjottimella mun eteeni, mä en olis saanut syötyä. Kuinka hiton pahassa jamassa mä olinkaan...

Voiko tässä iässä puhua enää edes sydänsuruista? Vai oliko se vain joku nuorison juttu joka aikuisiällä tunnettiin paremmin nimellä väistämätön paha? Oli mitä oli mutta vittumaiselta se ainakin tuntui.

"Mä taidan lähteä himaan. Kiitos kahvista ja yösijasta" se sanoi hennosti hymyillen ja laski mukinsa pöydälle. Se veti tuon minuutissa ja mulla oli yli puolet jäljellä vaikka olin istunut tässä jo vartin!

"Ja anteeks huolestuttaminen. Ei ollu tarkoitus" se lisäsi vielä.

Sillä nyt ei ollut enää mitään merkitystä. Pääasia et kaikki oli kunnossa ja Niko oli tallessa ja ehjänä. Samaa mä en voinut sanoa itsestäni... mutta kyllä mä sen kestin. Kun vain Nikolla oli asiat hyvin. Se oli mulle pääasia.

Mies nousi paikaltaan ja pörrötti ohi mennessään mun hiuksia. Miksi kaikki aina teki noin? Oliskohan mun pitänyt hankkia itselleni uusi hiustyyli. Värjätä vaikka sähkön siniseksi ja vetää suoristusraudalla joka helvetin aamu se piikkisuoraksi. Kelpasinko mä sitten...

Lähdin eteiseen sen perään sillä halusin vielä sanoa heipat. Ei me kuitenkaan enää tänään tultais näkemään. Mä olin nimittäin laittanut heti herättyäni Joelille viestiä et vastoin alkuperäistä suunnitelmaa, me skipattais treenit tänään joten nekin saisi jäädä himaan. Äkäisestä vastauksesta päätellen ne oli tainneet ehtiä jo mennä paikan päälle mutta eipä se mun päänsärkyni ollut. Ihan tarpeeksi mulla oli särkyjä tässä muutenkin...

"Halusin vaan tulla vielä sanomaan et heippa" totesin oven karmiin nojaten.

Niko veti eteisessä kenkiä jalkaansa ja kohotti katseensa muhun. Sen hymy oli sulattanut mun sydäntä suojaavat rautamuurit jo aikoja sitten. Nyt mä olin täysin haavoittuvainen.

"No heippa sullekin" se tokaisi hymyillen ja tuli mua muutaman askeleen lähemmäs.

Mun sydän alkoi hakata samantien kuin tikittävä aikapommi odottaen räjähdyspistettä. Kaukana se ei enää ollut, sen mä voi sanoa...

Tunsin käden tarttuvan mua hellästi leuasta nostaakseen hieman ylemmäs. Huvittavaa sinänsä kun mä olin sitä pidempi mutta eipä kai se sitä katsonut...

Mä pakotin itseni katsomaan sitä silmiin ja yritin kontrolloida typerät mielihaluni, sillä niistä ei tässä kohtaa olisi ollut kuin haittaa. Ja haittoja tässä tilanteessa oli jo ihan tarpeeksi asti.

"Voi Joonas kulta..." se sanoi hiljaa päätään pudistellen.

Ihan kun mä olisin tehnyt sille jotain pahaa. Mä en voinut kuin olla pahoillani niistä tunteista joita mä tunsin. Mä en voinut muutakaan. Anna anteeksi etten mä ollut tarpeeksi vahva tähän bromanceen...

Tunsin kyynelten kohoavan silmiini ja vaikka miten kovasti olisin yrittänyt, en mä saanut pidettyä niitä kurissa. Oliko musta tosiaan tullut näin heikko..

Mä tunsin rauhallisen hengityksen miltei huuliani vasten kun se painoi otsansa kiinni mun omaan. Sen käsi kiertyi hellästi mun niskaan ja se sulki silmänsä.

"Kai sä tajuat et se tunne on molemminpuolinen?" se kuiskasi. 

***

Taas jätin oikein mukavaan kohtaan tämän :) Katotaan saadaanko vielä tämän päivän kolmas osa esiin :))