I need you by my side✅

Näin sen pitää mennä

Aleksin kanssa käydyn keskustelun seurauksena mä olin sukeltanut loppuillaksi mieleni syviin syövereihin ja käynyt eri skenaarioita päässäni läpi.

Toki ehkä pienessä sievässä, kiitos kaapista löytyneen valkoviinipullon joten ihan kaikki päähänpistot tuskin oli sellaisia joita mä ihan tosissani olisin ollut valmis harkitsemaan.

Mä olin miettinyt kaikki aina bändistä lähtemisestä exille soittelemiseen asti. Jostain syystä mä olin aina kuvitellut että se oli vain naisten heikkous humalassa... Luojan kiitos Joonas oli soittanut tarpeeksi ajoissa estääkseen ainakin tuon jälkimmäisen tragedian...

Se oli vaatinut selitystä mun oudolle käytökselle ja mä olin kertonut. Vaikka me oltiin sovittu ettei asiasta kerrottaisi niille mutta eipä kai sillä enää mitään merkitystä ollut.

Joonas oli käskenyt ryhdistäytyä ja antaa pölyn laskeutua. Sen mielestä asiat selvisi ajallaan. Sen parisuhdekuviot oli olleet aina enemmän tai vähemmän samaa luokkaa kuin mun, joten en mä suurta painoarvoa sen vihjauksille antanut. Mikä rakkauden ammattilainen siitä muka yhdessä yössä oli tullut?

Ja mitä nyt sen mainitsemaan aikaan asioiden suhteen tuli niin mun käsitykseni mukaan sitä ei enää ollut. Se oli tullut hyvin selväksi treeneissä käydyn keskustelun yhteydessä. Ainakin Aleksin puolesta.

Ja mitä siihen ryhdistäytymiseen taas tuli, olin mä orientoitunut sentään lähtemään treenikselle heti aamusta. Saisin varmaan olla melko rauhassa siellä ja hyvä niin. En mä muiden seuraa olisi kaivannutkaan. Ja tuskin kukaan mun seurasta paljoa olisi inspiroitunut. Kaikki siis voittivat..

Astuin treeniksen ovesta sisään ja purautin ulkoilman mukanaan tuomat pölyt eteiseen. Ei ne sillä tainneet lähteä..

Potkaisin kengät nurkkaan miten sattuu, välittämättä siitä et oli mun jälkeeni tänne tuleva henkilö kuka tahansa, se sanoisi asiasta varmasti. Ei siinä mitään.. olin mäkin aina naputtamassa siitä jos jonkun takki lojui lattialla tai kengät oli kulkuväylällä. Nyt mua vaan yksinkertaisesti ei jaksanut enää kiinnostaa.

Jostain syystä meidän kenkätelineessä oli aina ylimääräisiä kenkiä, joten se oli lähes aina täynnä. En mä tiedä miksi... harvoin kukaan tänne ilman kenkiä tuli.. sitä odotellessa.

Astelin meidän oleskelutilaan ja näin Aleksin istuvan pöytänsä takana keskittynyt ilme kasvoillaan. Mä tunsin samantien piston sydämessäni. Tähänkö me nyt oltiin tultu? Se tuijotti herkeämättä tietokoneensa ruutua, kuulokkeet syvällä päässä.

Mä katsoin sitä hetken ja sain samalla sekunnilla flashbackin lailla päähäni pikakelauksella koko meidän ystävyyden. Kaiken siitä lähtien kun tavattiin ensimmäistä kertaa, siihen asti kun se sanoi mun maailman murentaneet sanat. Ja kaiken siltä väliltä. Meidän jokaisen sarjamaratonin, juomapelit ja niiden mukanaan tuomat paskat ideat, keikat, sen miten se kertoi tunteistaan, sen jokaisen liikkeen, äänen, kosketuksen, kaiken... ihan kaiken.

Astelin sen luo määrätietoisesti vaikka mulla ei ollut hajuakaan mitä sille sanoa. Nostin kuulokkeet pois sen korvilta ja sen enempää ajattelematta suutelin sitä.

Se säpsähti mun kosketusta sillä oli kaiketi ollut niin omissa maailmoissaan ettei huomannut aluksi mun tuloa.

Se antoi kaikesta huolimatta vastakaikua mun huulien kiihkeään kaipuuseen. Ja hyvä niin. Kyllä mä tiesin senkin kaipaavan tätä vaikka viime kerrasta ei vielä kauaa ollutkaan.

Kiihkeän ja täynnä tunnetta olevan extempore suudelman päätteeksi mä siirryin hieman siitä kauemmas ja vedin henkeä. Se katsoi mua edelleen hieman säikähtäneen näköisenä enkä mä tiennyt vähääkään siitä, mitä sen päässä liikkui. Mutta sen mä tiesin mitä mun päässä liikkui ja se oli ihme.

"Näin sen pitää mennä" toistin sen eiliset sanat. Ne sanat jotka mun olisi pitänyt jo eilen sanoa sen suudelman päätteeksi, jonka mä vasta nyt rohkenin antaa.

Se hymyili ja kietoi kätensä mun niskaan. Se veti mut ihan lähelleen ja hymyili. Tunsin sen hengityksen huulillani ja suljin silmäni vain toivoen parasta.

"Niin pitää" se sanoi hiljaa ja painoi huulensa mun omille. Siihen ne oli kuin tehdyt, siinä niiden kuuluikin olla. Täydentämässä mua.

"Mä tiedän et sun voi olla vaikee luottaa muhun ja tajuan sen kyllä" sanoin ja päästin sormeni leikkimään sen hiuksilla. En mä uskaltanut saati edes kehdannut pyytää sitä luottamaan muhun. Kaiken tämän jälkeen. Edes mulla ei ollut pokkaa moiseen.

"Voi olla ettei meistä ikinä tuu mitään mut en mä jumalauta halua että se kaatuu ainakaan siihen et ei edes yritetty" sanoin ajatukseni kerrankin ääneen. Kerrankin. Oli siitä hyötyä tai ei mut ainakin se oli sanottu mitä kuuluikin sanoa.

"Se ei kaadu jos me ei anneta sen kaatua" Aleksi kuiskasi painaen otsansa varovasti mun omaa vasten. Mä painoin vain enemmän silmiäni kiinni kun en uskaltanut edes avata niitä. Mitä mä enää pelkäsin.

"Sut mä haluan" se sanoi ja painoi huulensa kevyesti vasten mun huulia. Juuri näin sen pitikin mennä.

Ja mä sut.

***

Tässäpä teille nyt tämmöinen piristävä iltasatu vielä :)