I need you by my side✅

Läksiäiset

Kaikki oli paikalla ja vielä jokseenkin aikataulussakin, mitä saattoi pitää jo pienenä ihmeenä. Mikä parasta, Aleksi oli saatu yllätettyä vaikka se oli osannut tätä odottaakin.

"Ennen kun tää menee siihen pisteeseen mihin meillä nyt yleensä menee, mä haluun sanoa jotain" Aleksi sanoi. Tuo riitti jo laittamaan mun sydämen käymään niin pahasti ylikierroksilla et jos mä sen lähdön vielä näin niin ihmeissäni olin.

Muut kerääntyi meidän ympärille kuin suuria uutisia odottaen. Näin mä sen joskus toivoin menevän.. ehkä sitten seuraavassa elämässä.. jos me siellä jo päästäis alttarille asti.

Mä en edes tiennyt mitä sen sanoilta odottaa. Mä vaan toivoin ettei se pitänyt mitään itkupuhetta. Huomenna mä kuitenkin itkisin itseltäni silmät päästä kun tajuaisin et se oli oikeasti päästettävä menemään.

"En mä mitään puheita tässä ala pitämään" se naurahti.

Lienee hyvä niin. Ei se meidän tapaista ollutkaan. Me ei oltu kovinkaan hyviä siinä. Sitä paitsi, puheet kuului ylioppilasjuhliin, häihin ja hautajaisiin. Meistä kaikki oli jo ylioppilasjuhlat viettäneet, häihin meillä tuskin asiaa olisi ja vielä toistaiseksi kaikki oli hengissä. Katsotaan huomisen jälkeen uudestaan...

"Mut haluun vaan kiittää jokasta siitä et te otitte mut niin avosylin vastaan kun tulin bändiin" se aloitti. Itsepä me sitä mukaan oltiin pyydetty. Se oli ollut kaunis hetki. Kyllä mä sen edelleen muistin kuin eilisen. Vaikka siitä aikaa jo olikin.

"Mä kun en koskaan oo kokenut kuuluvani oikein mihinkään mut teidän kanssa mä tiesin alusta asti olevani just siellä missä mun kuuluukin" sen sanat sai palan nousemaan mun kurkkuun. Mä en yksinkertaisesti suostunut itkemään vielä. En! Sivusilmällä mä näin kuinka Joonas puristi Nikon kättä kuin tukea etsien. Niillä sentään oli vielä toisensa...

"Ensimmäistä kertaa ikinä mä tunsin olevani osa jotain suurta ja voimakasta" se oli lauman merkitys rakkaani.. ja sitä me todella oltiin. Oltiin oltu alusta asti ja tultais olemaan aina viimeiseen hengenvetoon saakka. Vaikka sä et mukana enää oliskaan..

"Mä koen olevani etuoikeutettu kun sain näin monta hyvää ystävää, lähes perheenjäsentä.." se nielaisi. Kauniit sanat tahtoi ottaa koville, sillä niillä yleensä oli eniten merkitystä. Painoarvoa. Vain sitä jolla oikeasti oli väliä.

"Ja menin vielä rakastumaankin" se naurahti.

Ensimmäisen kerran sanojensa aikana se sai meidät hymyilemään. Älä välitä, niin menin minäkin..

"Ja ennen kun tää menee kunnon ryhmäitkuksi, haluun vaan sanoa kiitos ja että mä rakastan teistä jokaista enemmän kun voitte edes kuvitella" se sanoi vielä saaden kunnon aplodit. Niiden jälkeen jätkät meni vuorotellen halaamaan sitä, ihan kun se olis ollut juuri nyt lähdössä.

Mä katsoin vain sivusta niiden halailua enkä voinut olla ihmettelemättä miten ne saattoi olla niin seesteisiä. Eikö sen sanat herättäneet niissä mitään tunteita?!

Tai sitten mä olin vain herkkä ja liiankin tietoinen siitä mitä huominen toi tullessaan. Vaikka mun olis pitänytkin yrittää vielä nauttia tästä ja ottaa kaikki mahdollinen irti. Kyllä mä surra ehtisin myöhemminkin...

"Enkö mä saa sulta halia ollenkaan?" sen ääni kysyi.

Katsoin hymyillen sen epäileviä kasvoja ja tartuin sitä kädestä. Vedin sen lähemmäs itseäni ja hukutin lämpimään halaukseen. Mun puolesta tässä olis voinut olla vaikka koko illan. Tarvitsiko meidän muka liikkua jonnekin? Ketä se olis voinut haitata?

"Hei.. give me a kiss you blondie" se kuiskasi.

Hetken se katsoi mua hymyillen ja suuteli sitten. Vieläkö ehti vaihtaa mielipidettä?! Tähän hetkeen mä olisin voinut jäädä loppuillaksi.

"Niko uhkaili mua shotilla joten mä meen nyt katsomaan mistä on kyse" se tokaisi silmäänsä iskien ja läpsäisi mua perseelle. Joko se oli ehditty muka juottaa humalaan?! Ei se yleensä tuollaista pitänyt...

Annoin asian olla ja päästin sen menemään muiden luo. Mutta sanonpahan vain.. Nikon shotit oli vihonviimeisiä. Sinua on varoitettu.

***

Katotaan mitä tykitystä saan aikaseks ku ens viikolla vaan kaks työpäivää ;)