I need you by my side✅

En luota

*ALEKSI*

Hapuilin unenpöpperössä toiselta puolelta sänkyä otetta jostain mut ainut mistä sain kiinni, oli pelkkä tyhjyys. Mä olin jäänyt yksin. Räpyttelin vain silmiäni hetken aikaa tajutakseni taas maailmasta jotain. Se tosiaan oli jättänyt mut yksin. Olinko mä jotenkin tyhmä kun kuvittelin sen jäävän? Olihan se luvannut mutta... enkö mä koskaan voinut oppia kun kuitenkin aina sattui.

Nousin ylös lähteäkseni keittiöön laittamaan kahvinkeitintä päälle. Nyt oli ainakin aihetta hukuttautua kahviin ja se kelpasi mulle paremmin kuin hyvin.

Mun jalkoihin sattui ja sielu huusi tyhjyyttään. Mä todella uskoin sen sanoihin ja se koko asiassa varmaan eniten sattui. En mä edes halunnut kuulla sen selitystä jos sillä sellaista sattui olemaan.

Menin keittiöön heitellen kaikki mahdolliset kirosanat ilmoille mitä mahdollista oli. Ei se mitään auttanut mutta parempi se vitutus ulos oli päästää kuin sisällään pitää. Siellähän se vaan kasvoi kasvamistaan. Mä olin joskus kuullut et vitutukseenkin voi kuolla.

Laskin käteni pöydän pinnalle ja suljin silmäni hetkeksi. Hengitin syvään ja annoin kyynelten valua. Vittu mä olin hyväuskoinen...

Päästin vastahakoisesti yön tapahtumat päähäni ja kuten arvata saattaa, se ei auttanut asiaa vähääkään. Se oli todella saanut mut uskomaan et tästä vois tulla jotain kaunista. Ja minä tyhmä olin uskonut.

Säpsähdin säikähdyksestä kun tunsin kädet ympärilläni ja huulet niskassani. Mitä helvettiä nyt tapahtui?

"Kaikki hyvin?" Kuulin sen kysyvän.

Missä helvetissä se oli piilotellut? Ja miten mä en kuullut sen askelia? Peiliin katsomisen paikka kenties..?

Käännyin ympäri sen otteessa ja kohtasin sen hämmästyksestä suurentuneen silmät. Se oli käynyt vain suihkussa.. Voi...

"Mikä on?" Se kysyi huolestuneena ja kuivasi mun poskille valuneet kyyneleet. Mikä mua oikein vaivasi? Miksen mä suostunut uskomaan sen sanoihin? Vaikka mä niin kovasti halusin..

"Mä luulin et..." sanoin hiljaa ja laskin katseeni lattiaan. Kyllä mä ymmärsin jos se tästä loukkaantui. Ihan aiheesta. Mä tässä se kusipäinen osapuoli taisin olla. Sit loppupeleissä kuitenkin...

"Sä luulit et mä olin lähteny" Joel sanoi pettyneenä. En mä sille valehdellakaan halunnut. Mulla oli nähtävästi aika pahojakin luottamusongelmia. Ehkä se vain ratkaisi sen ongelman et meistä ei koskaan voinut tulla yhtään mitään.

"Niin.." sanoin hiljaa.

Se irrotti otteensa musta ja meni hieman kauemmas. Mun olis tehnyt vain mieli vetää se takaisin itseäni vasten mut se tuskin olis ratkaissut tätä ongelmaa.

"Sä et luota muhun.." sen sanat särki mun sydämen.

Mutta totta se oli. Mä en luottanut siihen.. miten me ikinäkään saatais edes meidän ystävyys takaisin raiteilleen kun mä en osannut luottaa... oliko se tosiaan onnistunut rikkomaan mut näin pahasti?

"Koita ymmärtää" oli ainut mitä mä osasin sanoa. Ainut mitä mä voin sanoa. Mä todella toivoin sen ymmärtävän. Mä tiesin itsekin olevani hankala. Siksi kai mua olikin niin vaikea rakastaa...

"Aleksi.." se sanoi hiljaa.

Sen äänensävy ei tiennyt mitään hyvää. Se vain sattui sydämeen entistä pahemmin.

"Sä sillonkin.." sanoin kuin huomaamattani.

Koko asia oli jo loppuun käsitelty joten mä tiedän, olis pitänyt osata päästää irti ja unohtaa. Mä vaan... sen sanat sattui mua edelleen.

"Mä en tienny silloin!" se puolustautui.

Kyllä mä sen tiesin. Oma oli vikani kun en sitä ollut sille sanonut. Eipähän oltais tässä tilanteessa jos olisin osannut avata suuni oikeassa paikassa. Edes yhden ainoan kerran...

"Siitä huolimatta se loukkas" sanoin hiljaa.

Sen kädet tarttui mua olkapäiltä ja silmät katsoi vaativasti läpi mun sielusta. Se piti kiinni niin lujaa et se melkein sattui. Mutta vielä sitäkin enemmän sattui sen katse.

"Mä en ikinä vois satuttaa sua tietoisesti" sen päättäväinen ääni sanoi.

Mä tiedän rakas... mä tiedän.. tässä kohtaa vain alkoi tuntumaan pikkuhiljaa siltä et se ongelma ei enää ollut siinä vaan se oli mussa. Miten mä voisin ottaa toisen ihmisen elämääni jos omakaan ei ollut kunnossa? Olihan se nyt pitkään mun elämässä jo ollut mutta... no kyllä te tiedätte..

"Meneeks tää liian vaikeeks?" se kysyi.

Nostin katseeni sen silmiin ja tunsin koko elämäni särkyvän sen jalkoihin. Se oli oikeassa. Sen syvät silmät näytti jotenkin kovin lohduttomilta ja toivottomilta. Ei nekään tienneet mitä tehdä. Minkä sille mahdoit kun suu ja sydän puhuivat eri kieltä keskenään.

"Ehkä.." huokaisin laskien jälleen katseeni lattiaan.

Se irrotti otteensa musta ja henkäisi hiljaa.

"On varmaan parempi että mä lähden. Nähdään treeniksellä" se sanoi ja lähti etsimään vaatteita päälleen. Niin varmaankin... Ei kai sitä turhaan sanottu että kaveripohjalta lähtenyt parisuhde ei milloinkaan toiminut. Meidän tapauksessa se ratkaisu taisi olla tuhoon tuomittu.

***

Ei tainnut tämä olla yhtä kiva iltasatu kun eilinen... Huomenna iltapäivällä tulee uutta jouluosaa kuitenkin toiseen stooriin vähän tasapainottamaan :))