I need you by my side✅

Joelin pimeä puoli

Työnsin edessäni seisovaa miestä vasten keittiön pöytää ja sain sen huulilta karkaamaan yllättyneen henkäyksen. Turha esittää yllättynyttä. Itsepähän tätä halusit... sitä saa mitä tilaa. Menepä ravintolaan ja tilaa pitsa, esitä yllättynyttä kun saatkin ostereita. Ihan verrannollinen tilanne!

"Kyllä sä tiedät ettei sun tarvii todistaa mulle mitään" se sanoi hiljaa.

Nostin katseeni sen kasvojen tasolle ja katsoin sitä epäuskoisesti. Juurihan sä käskit mun todistaa sen... joko sitä alkoi pelottaa. Nyt päästiin vasta vauhtiin... en mä antanut sille lupaa perääntyä tässä kohtaa.

"Sähän suorastaan vaadit sitä hetki sitten" huomautin.

Painoin sitä samalla tiukemmin pöytää vasten ja jätin vaille mahdollisuutta vastata. Sitä se kuitenkin vain toivoi. Ehkä mun pieni Aleksini ei ollutkaan ihan niin viaton ja sinisilmäinen, mitä antoi ymmärtää... tai sit mä vaan sain siitä esiin juuri sen puolen mistä moni olis kateellinen.

"Eikö vaan voida mennä sänkyyn..." se kuiskasi hiljaa.

Mun olis melkein tehnyt mieli heittäytyä kusipääksi ja jättää sen kommentti täysin huomiotta. Se kuitenkin niin kauniisti pyysi, et ehkä mä tällä kertaa olin mieluummin vain mukava. Ehkä sillä voitti jotain... Joskus niinkin, vai mitä?

Kiedoin käteni sen ympärille ja nostin syliini. Oishan sitä näinkin voinut... mun mielikuvitus päätti näemmä tehdä temput taas kerran. Sen siitä sai kun oli likainen mieli...

Makkariin päästyä mä pudotin sen sängylle ja jäin vain katsomaan sitä hetkeksi. Mun aivojen raksutuksen saattoi kuulla Vantaalle asti. Tästä tuskin seurasi mitään hyvää mutta tunnetusti kaikkeahan piti kokeilla.

"Mitä jumitat?" Aleksin turhautunut ääni kuului sängyltä.

Katsoin sitä huvittuneena. Eihän sitä tosissaan voinut ottaa. Pieni mies makasi keskellä sänkyä kädet puuskassa ja huulet mutrussa. Se näytti ennemmin huvittavalta kuin vihaiselta. Mikäli se siihen siis pyrki...

"Mä sain idean" totesin virnistäen.

Sen katse muuttui epäileväksi. Anna edes mahdollisuus, jooko? Oli mulla joskus ihan hyviäkin oivalluksia ollut, joten turha tuomita sen perusteella. En mä sano et ne mitään loistoideoita oli olleet eikä ne välttämättä päivänvaloakaan aina kestäneet mutta oliko sillä loppupeleissä niin paljoa väliä? Ei ne ollut ketään ainakaan vielä tähän mennessä tappanut.

"No annahan kuulua" se tokaisi nousten istumaan, sängyn päätyyn nojaten.

Sittenpähän sen näkisi. Kyllä mullakin muutama kikka kolmonen oli piilossa laatikkojen syövereissä. Kirjaimellisesti. Tyydyin vain kohauttamaan olkapäitäni ja virnistämään tyytyväisenä. Olihan se kiva pitää toista jännityksessä.

"Riisu" määräsin.

Olipahan silläkin jotain tekemistä sillä välin kun mä menin etsimään aarteita. Oli niitä enemmänkin kuin tuo yksi sängyllä lojuva tapaus... vaikka se kirkkain niistä aarteista olikin.

"Tuun kohta takasin" totesin lähtien matkoihini.

Parempi olikin totella mua tai saattais käydä vielä huonosti. Mikäli se vähääkään mua tunsi, se tiesi asian vallan mainiosti itsekin. Ellei sillä sattunut olemaan jotain typerää kiinnostusta kokeilla rajoja. Mä en välittänyt erikoisemmin sellaisesta pelistä...

Lähdin kohti mun salaista aarrearkkuani, josta löytyi jos jonkinmoista kivaa. Aleksin kanssa niille ei ollut vielä ollut tarvetta, sillä sen kanssa oli aina ollut melko hellää toimintaa. Kai sitä joskus vähän rajumpikin olis saanut olla...

Nappasin mukaani muutaman mukavan härpäkkeen ja lähdin takaisin Aleksin luo. Joko se oli riemusta kiljuen mukana tässä tai sitten... tai sitten se oli mukana väkisin.

Mun saapuessa takaisin makkariin, se oli riuhtomassa hupparia pois päältään. Housut oli jo lattialla, mikä vaikutti lupaavalta. Se oli kerrankin totellut mua. Valta alkoi nousta kusen lailla päähän...

Katsoin sitä hymyillen kun se irtautui vaatteistaan. Suoranainen nautinto sekä silmille että mielelle.. kehosta puhumattakaan... Jatka ihmeessä!

Se katsoi mua kulmat koholla huomatessaan mitä mä olin löytänyt mukaani. Ainakaan se ei samantien ollut juoksemassa karkuun. Sitä mä olisin kyllä ehkä hieman osannut jopa odottaa... Aleksi kun oli kauniisti sanottuna vielä hieman kokematon.

Olihan tämä mullekin tavallaan uutta mut mun tietääkseni sillä ei ollut aiemmista suhteista ollut kokemuspohjaa oikeastaan juurikaan. Ei munkaan juttuni pitkiä olleet mutta.. no, ehkä kyse oli kuitenkin hieman eri asioista. Uskokaa tai älkää mutta kyllä sen huomasi..

"Aiot sä tappaa mut?" se kysyi päätään hieman kallistaen.

Se mulla ei ihan ensimmäisenä mielessä ollut. Toki jos tarpeeksi rajulle polulle lähti, olihan sekin täysin mahdollista. Jos vaikka käsi viihtyi vähän turhan pitkään siinä kauniilla kaulalla...

"Mä aion vaan varmistaa ettet sä pääse lähtemään jenkkeihin" totesin ihan kuin koko asia olis ollut itsestäänselvyys ja lähdin kiinnittämään käsirautoja sen ranteisiin. Siinähän oli ja pysyi... nuo ei nimittäin olleet mitkään lelut. Kaukana sellaisesta kuvitellusta pehmopornokarvaröyhelöstä.

Se ojensi mulle kätensä ja antoi tehdä kuten itse halusin.  Kuinka mä olisinkaan voinut kieltäytyä kunniasta...

Iskin raudat sen ranteisiin ja kiinnitin sängynpäätyihin. Se ei pistänyt vastaan. Katsoi mua vain odottavasti. Mä kun olin valmistautunut siihen et saisin pitää kokonaisen puheen jotta se suostuisi edes tähän. Siveyden sipuli...

"Kiristääkö liikaa?" kysyin varmistaakseni asian.

Moisia kun sai säädeltyä mielensä mukaan niin paljon kun tahtoi. Se pudisteli vain päätään sanomatta sanaakaan. Sen kasvoilta loistava jännitys alkoi pikkuhiljaa kiinnostaa mua enemmän ja enemmän.

Laskin muut mukaan ottamani tavarat sängylle ja loikkasin Aleksin jalkojen päälle. Se näytti houkuttelevalta. Ihan helvetin hyvältä. Sitähän olis voinut pitää siinä vaikka kuinka pitkään ihan vain katselemisen ilosta. Minäkö sadisti? Ehkä vähän...

***

Keksin näköjään aina vaan uusia ja uusia tapoja pitkittää tätä stooria :) Sekä aina vaan loisteliaampia nimiä näille osille :)) Ja ennen kun kukaan huutelee yhtään mitään, niin KYLLÄ! Seuraava osa jatkuu suoraan tästä :)