I need you by my side✅

Kaikki huonosti

"Joel odota!" kuulin Ollin äänen takaani.

Mä en nyt olis jaksanut jutella yhtään. Kaikki tuntui menevän taas päin persettä. Koko bändi olis varmaan kohta hajalla kun kukaan ei enää vaivautunut tulemaan treeneihin saati ilmottaa itsestään jotain. Ja kaiken lisäksi joka äijä oli ihan yhtä pimennossa.

Me oltiin lähdetty noin vartti sitten paikasta, jota mä kutsuin mun toiseksi kodiksi. Se ei ikävä kyllä tuntunut siltä enää. Sieltä puuttui ne ihmiset, jotka siitä teki kodinomaisen. Puhumattakaan ilmapiiristä joka siellä vallitsi.

Jokaisella oli omat ongelmansa, kyllä mä sen ymmärsin. Niin myös mulla mut kai silti edes jostain olis tarvinnut pitää kiinni. Oltiinhan me ennenkin pystytty puhumaan keskenämme ihan kaikesta. Miks se ei enää onnistunut?

"Mikä Aleksia oikein vaivaa?" se kysyi saatuaan mut kiinni.

Sen kun tietäisi. Tällä hetkellä se mies oli yksi suuri kysymysmerkki. Musta alkoi tuntua pikkuhiljaa siltä etten mä enää edes tuntenut sitä. Eniten mua sen käytöksessä mietitytti se, ettei se milloinkaan antanut yksityiselämän vaikuttaa työhön. Miksi se homma yhtäkkiä oli kääntynyt täysin päälaelleen? Eihän ketään kipeänä töihin voinut vaatia, kai mä nyt sen käsitin mutta ei se vaikuttanut olevan kipeä laisinkaan. Kaiken lisäksi Joonas oli ollut ainoa jolle se oli asiasta ilmoittanut... ja siitäkin oli aikaa jo ties kuinka kauan.

"Mietin täysin samaa" vastasin.

Olli katsoi mua huolestunut ilme kasvoillaan. Me seisottiin vielä treeniksen pihalla kun Joonas oli jo lähtenyt. Sekään saatana ei ollut suostunut kertomaan mikä sitä vaivasi ja Aleksista se esitti tietämätöntä. Kaiken lisäksi Nikokin oli jossain helvetin kuusessa eikä kukaan tuntunut tietävän siitäkään yhtään mitään. Siinäkin bändikaverit saatana...

"Sitä ei oo näkynyt aikoihin" se jatkoi.

Meistä varmaan ihan jokainen oli tehnyt saman havainnon. Kukaan vaan ei tuntunut tietävän yhtään mistään mitään. Nyökkäilin vain vastaukseni sillä kuten todettu, mä en ollut erityisemmin juttutuulella.

Ehkä mä voisin yrittää soittaa sille ja kysyä missä ihan oikeasti mentiin. Jos joku oli loukannut sitä jotenkin, ei kai se piilottelemalla ratkennut. Mä olin aina tottunut siihen et asiat selvitettiin ja jos oli jotain sanottavaa, se sanottiin suoraan eikä pidetty mitään lapsellista mykkäkoulua.

---

Himaan päästyäni mä aloin selvittää mysteeriä Aleksi Kaunisvesi. Jo treenikseltä lähdettyäni mä olin laittanut sille viestiä mut ei se ollut edes katsonut sitä. Ei kaikki ihmiset olleet samanlaisia puhelinaddikteja kuin mä, mutta kyllä mä tiesin sen pitävän luurinsa aina lähettyvillä.

Rojahdin sohvalle ja kaivoin yhteystiedoista miehen numeron. Mä olin jollain tasolla varautunut siihen ettei se olis suvainnut edes vastata mut kuin ihmeen kaupalla muutaman hälytyksen jälkeen tuttu ääni vastasikin toisesta päästä.

"Mä halusin vaan kysyä et onks sulla kaikki hyvin" sanoin.

Siitä mä eniten huolissani olinkin. Kai sen sai selvitettyä helpolla jos joku oli mennyt sen suututtamaan mutta jos se ei ollutkaan mikään meistä muista johtuva juttu. Mitä jos sillä oli joku ihan oikeasti vialla.

Hetken se oli hiljaa ja mun mielestä se kertoi jo ihan tarpeeksi. Kaikki ei ollut hyvin.

"Ei tässä mitään" se vastasi.

Jos mä olisin tiennyt, mä olisin voinut jotenkin edes yrittää auttaa sitä. Mutta millä sä autat ihmistä joka ei suostu kertomaan totuutta. Se ei halunnut apua. Ymmärsin paremmin kuin hyvin miten vaikeaa oli myöntää et sitä todella olisi tarvinnut. Mut eihän kukaan sitä vasten tahtoaan tarjonnut.

Voi kun sen vaan osaisi kertoa miten sitä olis voinut auttaa. Tai mitä se tarvitsi. Enemmän kuin mielelläni mä sitä olisin jeesannut. Vaikka se olis ollut ihan pikkuruinen asia tai elämää suurempi. Sitä vartenhan ystävät olivat. Vai mitä?

"Sua ei hetkeen oo näkynyt. Ehtisit sä vaikka huomenna?" kysyin toiveikkaana.

Se oli jälleen hetken hiljaa. Mä en edes liiotellut sanoessani et mulla oli sitä ikävä. En mä ollut tottunut olemaan näin pitkään erossa ystävistäni. Ne oli mulle kuitenkin kuin toinen perhe. Omalaatuinen ja helvetin hullu mutta sitähän meistä oli jokainen.

"Sori en kyllä ehdi" vaikka mä tuota osasinkin odottaa, sattui mua silti sen sanat.

Sillä ei ollut enää aikaa ystävilleen. Ihmisille joiden kanssa se oli rämpinyt ylä- ja alamäet. Kävellyt läpi tulen ja murtanut sen kuuluisan harmaan kiven.

"No entä lauantai?" mä en aikonut luovuttaa asian suhteen.

Siitä tulisi nimittäin lauantaina viikko kun me oltiin viimeksi nähty ellei laskettu tämänpäiväistä vauhdikasta visiittiä treeniksellä. Se oli kai ikäänkuin muistutus siitä miltä se näytti. Sitten se pystyi olemaan taas useamman päivän näkymättömissä ja vedota siihen et oli pikaisesti käynyt paikalla.

"Joel mä en todellakaan tiedä, mun pitää nyt mennä" se sanoi hätäisesti ja ennen kun mä ehdin vielä muodostaa puolikasta ajatusta, se oli jo päättänyt puhelun.

Tähänkö me ihan oikeasti oltiin tultu... mä tiesin kyllä et naiset osasi olla petollisia ja arvaamattomia mutta en mä milloinkaan uskonut ystäväni särkevän mun sydäntä. Mä olisin melkein voinut jopa itkeä... 

***

Toinen hieman tylsä osa mutta huh!! Jaksakaahan vaan odottaa seuraavaa osaa ;)