you're beautiful | BTS ~ FIN

1.

Tästä tarinast tulee vaikee lukea, ja vielä vaikeempi kirjottaa. Nää asiat on niin vaikeita, että kenenkään ei pitäis käydä niitä läpi. Silti joka päivä joku kärsii näistä, ja sille on musta tehtävä jotain. Tässä tarinassa on myös paljon hyvää, lupaan. Silti mieleen jää varmaan vaan ne kauheet asiat, ja toivon että ne herättää teissä ajatuksii.
En missään nimessä romantisoi seksuaalista hyväksikäyttöä, itsetuhoisuutta, itsemurhaa tai syömishäiriötä. Haluun vaan puhua niistä enemmän, koska puhumalla asioihin voidaan vaikuttaa. Jos teistä tuntuu pahalta lukea joitain kohtia, älkää  jooko lukeko niitä.
Toivottavasti tykkäätte tästä kantaaottavasta stoorista❤

*Taehyungin näkökulma*

Painoin kaasua. Ajoimme hiljaista maantietä pitkin kohti uutta kouluamme. Minua jännitti vähän, sillä en ollut ennen asunut sisäoppilaitoksessa. Eniten minua kuitenkin pelotti vieressäni istuvan pojan puolesta.

"Jungkook, onks kaikki okei?" Kysyin huolestuneena.

"On" poika vastasi, mutta kuulin hänen äänestään, kuinka hän nieleskeli itkua. Jungkookin katse oli lasittunut, ja hänen poskelleen vieri kyynel. Säikähdin, ja pysäytin auton nopeasti tien viereen. Sitten käännyin poikaystäväni puoleen, ja tartuin häntä hellästi käsistä.
"Mikä on, kulta?" Kysyin rauhallisesti.
"M-mua pelottaa. En haluu tavata uusii ihmisii, entä jos nekin on pahoi. Entä jos nekin tekee mulle niin?" Poika sopersi, ja nyt hänen poskilleen valuvat kyyneleet muodostivat jo noroja. Nostin hänen hupparinsa hihoja, ja kuljetin sormiani hänen ranteitaan pitkin. Tunsin jokaisen melkein parantuneen arven ja jäljen, ja piirsin sormellani hellää ympyrää hänen iholleen.
"Shh, Jungkookie. Kukaan ei enää ikinä satuta sua niin, suojelen sua kaikelta" kuiskasin, ja halasin poikaa.
"Entä jos me ei päästä samaan kämppään?" Jungkook niiskaisi.
"Varmistin asian, ja me päästään" sanoin. Silitin hänen pehmeitä hiuksiaan, ja Jungkook tarttui käsillään paitani etumukseen.
"Mutta entä jos ne ei tykkää musta. Mitä jos ne nöyryyttää mua, niinku-"
Keskeytin pojan painamalla hellän suudelman hänen suulleen.
"Nyt shh. Kukaan ei enää koskaan saa nöyryyttää sua. Sun keho kuuluu sulle, eikä kellekkää muulle." Emme olleet koskaan edenneet Jungkookin kanssa suutelemista pidemmälle, olin tarkka siitä. Poika ei ollut vielä valmis, pelkkä seksistä puhuminen sai hänet hysteerisen paniikkikohtauksen valtaan. Siihen liittyi liikaa huonoja muistoja.
"Rakastan sua" sanoin, ja halasin poikaa uudelleen. Jungkook pyyhki kyyneleitään, ja nyökkäsi varovaisesti.
"Kaikki varmasti pitää sust. Oot ihanin ihminen kenet tiiän" hymyilin, ja silitin hänen poskeaan.
"Älä itke kulta, kaikki järjestyy"
Kaivoin taskustani kirkkaankeltaiset nappikuulokkeet, ja annoin niistä toisen puolen Jungkookille. Hän laittoi kuulokkeen vasempaan korvaansa, ja minä  omani oikeaan. Laitoin puhelimestani pojan lempikappalleen, ja tunsin hänen rauhoittuvan hieman.
"Onko okei jos lähden ajamaan?" Kysyin rauhallisesti.
"Sano heti jos mun pitää pysähtyy tai susta tuntuu pahalt. Meil on ikuisuus aikaa keretä sinne"
"M-mut mun takia me myöhästytään. Ei keretä sinne koskaan, ja kaikki vihaa meitä koska ollaan myöhässä! Tää on kaikki mun syytä" kyyneleet valuivat jälleen Jungkookin poskille, vaikka hän yritti taistella niitä vastaan kaikin voimin.
"Voi kulta, mikään ei oo sun syytä. Me keretään kyllä, ei mitään hätää. Hengitä vaa sisään ja ulos, kato näin" sanoin rauhallisesti, ja laskin käteni hänen rinnalleen.
"Sisään ja ulos"
Poika pyyhki kyyneleitään ja nyökkäsi jälleen.
"Sä pystyt siihen, oot mulle tärkein" sanoin, ja laitoin seuraavan biisin soittolistaltamme. Jungkook hymyili väsyneesti, ja sulki silmänsä. Asettelin hänen päänsä alle pehmeän tyynyn, ja annoin hänen nukkua rauhassa. Hiljalleen lähdin ajamaan kohti uutta kouluamme.
Ajaessani katselin välillä Jungkookin levollista olemusta hänen nukkuessaan. Rakastin poikaa yli kaiken. Olin valmis vaikka kuolemaan hänen puolestaan.
Pojan vaaleaa kaulaa pitkin kulki jo melko hyvin parantunut pitkä arpi, ja aina sitä katsoessani tutut ja sydämmeni särkevät sanat palasivat mieleeni.
Muistan ikuisesti sen puhelun Jungkookilta. Jokaisen yksityiskohdan, jota en olisi halunnut muistaa. Oli ollut lämmin kesäilta, ja istuin yksin huoneessani. Yhtäkkiä puhelimeni soi, ja hämmästyneenä vastasin puhelimeen. Soittaja oli Jungkook. Olin hieman hämilläni, sillä hänen piti olla poikaystävänsä kämpällä yötä. Yhtäkkiä luurin päästä kuului Jungkookin itkuinen ääni:
"Auta, auta. Se koski muhun!"
"Mitä, kuka?" Kysyin paniikissa.
"Se koski mun... muhun... mun kehoon. Sattuu, auta... pyydän" Jungkook sopersi. Huusin puhelimeen, kysyin täysin shokissa mitä oli tapahtunut.
"Se pakotti mua... se sito mut...en ois halunnu... se nöyryytti mua, en tunnista enää itteeni. En tunnista omaa kroppaani" Jungkook oli todennut täysin shokissa.
"En oo enää puhdas. En tiiä mitä teen, auta. Muhun sattuu, oon ihan veressä. Musta vuotaa verta."
"Miks susta vuotaa verta?" Kysyin yhä hätääntyneemmällä äänellä.
"Sillä oli veitsi" Jungkook kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä.
"Missä oot?" Kysyin, ja yritin pysyä asiallisena. Paniikki sisälläni roihusi, ja tunsin räjähtäväni. Jungkook kertoi olevansa yhä poikaystävänsä kämpässä, lukittuna kylpyhuoneeseen. Viimeinen heikko lause jonka kuulin ennen puhelun päättymistä syöpyi ikuisesti mieleeni. En koskaan unohda sitä tunnetta, Jungkookin särkynyttä ääntä, hänen kuiskatessaan:
"Oo niin kiltti ja auta. En selvii."
Soitin poliisit, ja yritin vielä saada Jungkookiin yhteyttä. Poika ei kuitenkaan enää vastannut.

Lääkärin diagnoosi oli ollut järkyttävää luettavaa.

Väkivaltainen törkeä raiskaus. Haavoja ympäri kehoa, 34 tikkiä.

Kaikista pahinta oli se, että tekijä oli hänen silloinen poikaystävänsä. Jungkook oli luottanut häneen täysin. Silloin pojan maailma romahti, ja hän oli varma ettei paranisi koskaan. Löin puhelimeni kiinni, ja ajoin nopimmalla mahdollisella bussilla sairaalalle.
Seuraavat kuukaudet Jungkook oli täysin shokissa. Hän ei antanut kenenkään tulla lähelleen, ja vahingoitti itseään vakavasti. Vihdoin eräänä päivänä, sain silittää hänen kättään. Olin istunut hievahtamatta jokaisen kuluneen päivän hänen vierellään. Vaikka emme puhuneet, (hänen voimansa eivät riittäneet silloin siihen,) se oli elämäni onnellisin hetki.
Muistan elävästi jokaisen keskustelumme, kuinka hän halusi kuolla. Jungkook oli tuntenut itsensä nöyryytetyksi, raiskatuksi. Kukaan ei pystyisi ymmärtämään häntä. Vihdoin, eräänä yönä jolloin taas tavalliseen tapaani valvoin hänen vierellään, Jungkook pyysi minua viereensä nukkumaan. Varoen kömmin pojan viereen, kuin tämä olisi tehty posliinista. Sinä iltana, ensimmäisen kerran ikuisuuteen Jungkook kietoi laihat kätensä ympärilleni, ja itki. Häntä pelotti, mutta minä annoin hänelle juuri sen turvan, mitä poika tarvitsi. Silitin hänen päätään, ja kerroin että kaikki järjestyy. Selviäisimme yhdessä.

Vihdoin loputtomien sairaalareissujen ja psykiatrilla vietettyjen tuntien jälkeen Jungkook pääsi kotiin. Silloin ehdotin, haluaisiko hän olla kanssani enemmän kuin vain kaverit. Tuntiessani pojan pehmeät huulet omillani, tiesin, että selviäisimme tästä yhdessä. Hän oli ylittänyt lähestymiskammonsa minun kohdallani, ikäänkuin paljastanut haavansa.
Jungkookilla oli yhä vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa, ja hän itki lähes jatkuvasti. Häntä pelotti. En edes voinut kuvitella kuinka paljon poika pelkäsi. Siksi olin valmis minä hetkenä hyvänsä sulkemaan hänet syleilyyni, ja kertomaan hänelle, että kaikki selviäisi ja että rakastin häntä. Päivä päivältä Jungkook on rohkaistunut, alkanut parantua. Mutta silti hän ei tule koskaan kokonaan paranemaan, olin hyväksynyt sen tosiasian jo aivan alussa. Rakastin häntä juuri sellaisena kuin hän on, omana itsenään. Olin valmis kertomaan sen niin monta kertaa, että poika itsekkin ymmärtäisi. Rakastin sitä vaan niin helvetisti.