you're beautiful | BTS ~ FIN

16.

Kiitos kaikista kommenteista❤️ en pysty nykyään vastaamaan myöskään ilmoitustaulun kommentteihin, joten jos haluatte kertoa jotain niin kommentoikaa johonkin mun tarinoista, kiitos❤️

*Taehyungin näkökulma*

Istuin tuolilla Hoseokin vieressä, pidellen häntä kädestä. Hän ennemminkin piteli minua, sillä voimani eivät riittäneet edes heikkoon puristukseen. En pystynyt sisäistämään sitä faktaa, että Jungkook oli oikeasti kuollut. Olin kuvitellut meille onnellisen lopun, ja se meillä olisikin ollut ilman Baekhyunia. Se poika saisi maksaa tästä. Baekhyun oli nyt kai vankilassa raiskausyrityksestä, vaikka ei se kyllä mikään yritys ollut. Näin omin silmin. Kukaan ei vain kuunnellut minua, sillä olin kuulemma vieläkin "epävakaa". Totta, olen yhä epävakaa ja ainoa päämääräni on päästä taas Jungkookin luo. En kuitenkaan pystyisi antamaan sitä mielihyvää Baekhyunille, ja sitä järkyttävää surua ystävilleni. He olivat nähneet jo aivan tarpeeksi.
Viimeiset viikot ovat olleet yhtä helvettiä. Joka yö heräsin vähintään kahdesti toinen toista hirveämpään painajaiseen, yksin huutaen. Haluan nukkua yksin, vaikka Hoseok on monesti tarjoutunut tulemaan viereeni. En vain pysty siihen, vaikka tiedän hänen tarkoittavan vain hyvää. Yksi uni toistuu miltein joka yö, ja sen jokainen yksityiskohta on syöpynyt mieleeni ikiajoiksi. Siinä Baekhyun on taas Jungkookin kimpussa, tarkemmin ottaen hänen päällään. Sängyssä. En pysty tekemään mitään. Jungkook anelee ja kirkuu minua apuun, mutta olen kuin liimattu paikoilleni. En kykene edes räpäyttämään silmiäni, ja minun on pakko katsoa koko uni loppuun. Kaiken lopuksi Baekhyun vetää taskustaan armeijaveitsen, ja lyö sillä Jungkookia. Silloin Jungkookin heikot avunpyynnöt vaikenevat lopullisesti, ja herään itkien omaan huutooni. Se on hirvittävää, enkä tiedä kauanko kestän enää.

-

*Hoseokin näkökulma*

Tönäisin hellästi Taehyungia kylkeen, ilmoittaakseni että meidän oli aika nousta ylös. Haparoiden ja horjuen poika kapusi jaloilleen, ja pidin häntä varmuuden vuoksi kädestä.

Saimme erityisluvan mennä Jungkookin arkun vierelle, sanomaan viimeiset hyvästit. Kävelimme hiljaa kirkkosaliin, ja istuimme penkeille.

Nähdessään arkun Taehyung purskahti itkuun. Hän vajosi sen vierelle, ja kietoi laihat kätensä mustan arkun ympärille. Hän nyyhkytti sydäntäsärkevästi, eikä edes vaivautunut pyyhkimään kyyneleitään. Nousin ylös, ja kyykistyin hänen vierelleen. Kyyneleet valuivat omillekkin poskilleni, ja minusta tuntui pahalta. Sanoinkuvailemattoman pahalta. Halusin halata Taehyungia, mutta tiesin ettei nyt ollut oikea hetki. Jimin itki jälleen Yoongia vasten, ja Yoongi silitti häntä kasvoillaan murheellinen ilme. Namjoon ja Jin laskivat arkulle suuren kukkakimpun, ja toivottivat pojalle hyvää matkaa. Taehyung halasi yhä arkkua, kykenemättä päästämään irti. Hänen itkulleen ei näkynyt loppua, ja tiesin ettei hän välttämättä koskaan selviäisi tästä.

Monen tunnin jälkeen olin jo menettänyt ajantajuni, ja päivä ulkona oli vaihtunut pimeään iltaan. Hautajaiset olivat päättyneet, mutta Taehyung makasi yhä ilmeettömänä arkun vierellä. Hän ei halunnut hyvästellä Jungkookia, hän ei kyennyt siihen.

"Taehyung, meidän pitää lähtee. On aika mennä" Jin sanoi lempeästi, ja tarttui poikaa kädestä.

Taehyung katsoi häntä kauhunsekaisella ilmellä, eikä suostunut nousemaan. Minusta tuntui pahalta katsoa, kuinka poika kärsi.

"Taehyun, meidän täytyy mennä nyt, ihan tosi. Oon pahoillani" Jin toisti muutaman minuutin jälkeen.

Silloin Taehyung purskahti uudelleen itkuun, ja puhui ensimmäisen kerran koko hautajaisten aikana. 

"En halua... jättää Jungkookii... haluun mennä sen mukaan.  Rakastan sitä" poika sopersi.

"Mä tiedän et sä rakastat Jungkookia, rakastat sitä yli kaiken. Oon niin pahoillani tästä" Jin sanoi hiljaa, ja auttoi Taehyungin ylös. Täysin murtuneena poika pyyhki kyyneleitään, ja lausui viimeiset hyvästit arkulle:

"Hyvää yötä Jungkook, rakastan sua ikuisest"

Silloin Taehyung käänsi katseensa, ja juoksi ulos kirkosta taakseen katsomatta.

-

Säntäsin hänen peräänsä, ja huomasin että ulkona satoi vettä. Etsin katseellani Taehyungia, sillä en halunnut pojan kastuvan yksin ulkona.

Lopulta löysin Taehyungin läheisen puun alta, suojaisesta paikasta. Hiljaa istuin hänen viereensä, ja katsoin häntä silmiin.

"Viime kerralla kun oli tällanen sää, oli viimenen kerta kun sain olla kahestaan ulkona Jungkookin kanssa"  Taehyung vihdoin rikkoi hiljaisuuden.

Nyökkäsin, kykenemättä sanomaan mitään.

"Se kerto mulle jotai järkyttävää, enkä osannu auttaa sitä tarpeeks hyvin. En osannu rakastaa sitä tarpeeks" Taehyung jatkoi sortuneella äänellä.

"Ei. Sä rakastit sitä niin paljon kun ihminen voi toista ihmist rakastaa, ja enemmänki" keskeytin pojan.

"Mut Jungkook ei ollu ihminen, se oli enkeli" Taehyung miltein kuiskasi.

Katsoin Taehyungia pitkään.

"Mut säkin oot" sanoin ajattelemattani.

"En oo yhtä kaunis. En pysty koskaan oleen" Taehyung kuiskasi.

"Jungkook varmasti rakastaa sua yhä, ihan sama vaikka teillä onkin nyt välimatkaa. Mitään näist tapahtuneist ei oo sun syytä" jatkoin hiljaa.

"Um.. kiitos" Taehyung sanoi hiljaa, ja käänsi katseensa kengänkärjiinsä.

"Mut tunnen silti helvetillist syyllisyyttä, vaik annoin kaikkeni se ei ollu silti tarpeeks. Oisin pystyny parempaan" Taehyung nyyhkytti.

Kiedoin varovasti käteni hänen ympärilleen, ja lempeästi silitin hänen päätään.

"Älä turhaan sure, Jungkook ei haluis sun olevan surullinen"

Silloin ensimmäistä kertaa ikuisuuteen, Taehyung hymyili.