you're beautiful | BTS ~ FIN

88.

*Hoseokin näkökulma*

Kylmä keväinen tuuli puhalsi etelästä päin, ja pörrötti hiuksiani. Pidin kiinni Taehyungin kädestä, ja hän tärisi vähän. En ollut varma hermostuttiko häntä, vai oliko poika vain kylmissään. Kävelimme kohti oikeustaloa, vihdoin ja viimein. Yoongi oli pitänyt raahata puoliväkisin ylös sängystä, hän ei halunnut nähdä tai kuulla mitään Baekhyuniin liittyvää. Poika oli istunut pitkään heittiön pöydän ääressä koskemattoman kahvikupin äärellä, kasvot haudattuna käsiinsä. Lopulta Jimin käveli hänen luokseen, ja laski pienen kätensä pojan olkapäälle. Hiljaa hän oli kutsunut vanhempaa poikaa nimeltä, ja Yoongi oli noussut ylös. Ehkä hän oli tarpeeksi rohkea.

Kävellessämme Taehyung ei nostanut katsettaan maasta, vaikka vilkuilin häntä välillä. Poika oli hautautunut Jinin lainaamaan paksuun huiviin, ja minusta se oli suloinen. Taino, kaikki Taehyungin päällä oli minusta suloista.

"Miltä tuntuu?" Kysyin Taehyungilta.

Poika pudisti päätään hiljaa, ja tajusin hänen haluavan olla hetken vain omien ajatustensa kanssa. Käänsin katseeni takaisin maahan, ja tuijotin tennareitani. Jin käveli takanani, jutellen Namjoonille tästä päivästä. Hän puhui enimmäkseen vain pitääkseen tunnelman rauhallisena, ja meidän muiden ajatukset aisoissa. Minuakin ahdisti, mutta enemmän olin helpottunut. Helpottunut siitä, että Baekhyun on saatu kiinni, ja joutui vihdoin vastuuseen tästä kaikesta.

Vihdoin saavuimme sen suuren valkoisen talon pihaan. Pelokkaasti kävelimme eteiseen, ja aloin riisua takkiani naulakkoon. Autoin kaulahuivin Taehyungin päältä, ja poika kiitti hiljaa. Hänen kätensä olivat kylmästä siniset, ja minä lämmitin niitä omieni välissä hiljaa hymyillen.

"Kaikki menee hyvin, kaikki järjestyy" lohdutin, ja Taehyung nyökkäsi.

"Mua vaan ahistaa vähän."

Hellästi halasin häntä, ja Taehyung kietoi kätensä ympärilleni. Hän hautasi kasvonsa paitaani, ja minä siltin hänen pehmeitä hiuksiaan.

"Kaikki järjestyy."

Silloin sisälle tuli lisää ihmisiä. Chanyeol. En ollut koskaan nähnyt häntä, mutta poika oli kuvailtu minulle tarpeeksi hyvin. Hänen vaaleat sotkuiset hiuksensa olivat hänen silmillään, ja poika näytti itkuiselta. Käsissään hänellä oli hopeiset käsiraudat, ja hänen kanssaan oli neljä ihmistä. Kaksi lääkäriä, vartija, ja joku sinihiuksinen poika. Hän oli Chanyeolia lyhempi, mutta häntä vähän vanhempi. Ehkä Taehyungin ikäinen. Se poika puhui lääkäreille, tarkemmin sanottuna huusi. Kuulin kuinka hänen äänensä oli täynnä vihaa.

"Päästäkää se irti. Chanyeol on ihminen, ihan niinkun se karkais ja ois jollekkin vaarallinen. Tunnen Chanyeolin ajatkset paremmin kuin kukaan teistä, se ei vahingoittais täällä ketään. Te ootte hirviöitä, ottakaa noi pois siltä" hän vaati, ja hänen äänensä oli käskevä ja epätoivoinen.

Chanyeol katsoi lattiaa surullisena, eikä edes yrittänyt rimpuilla. Hänen silmänsä olivat tummat ja niin täynnä pelkoa ja surua.

"Kwan. Sinä olet psykiatri, et päätä Chanyeolin kohtelusta" jompi kumpi sairaanhoitajista sanoi tylysti ja halveksuvasti.

Kohotin kulmakarvojani. Hän ei näyttänyt psykiatrilta, varsinkaan värikkäillä hiuksillaan. Ehkä hän oli värjännyt ne piristääkseen Chanyeolia, ja ajatus hymyilytti minua vähän.
Sinihiuksinen poika ei luovuttanut, vaan yritti saada Chanyeolin huomion. Hän pyyhkäisi pojan vaaleat hiukset hänen silmiltään, ja sanoi tälle jotain. En kuullut mitä, mutta näin kuinka Chanyeolin mustat silmät loistivat hetken vähän kirkkaammin.
Käännyin Taehyungin puoleen, ja poika pyyhki silmiään hiljaa. Hän oli itkenyt vähän, ja rauhoittavasti hymyillen pyyhin hänen poskensa kuiviksi.