you're beautiful | BTS ~ FIN

33.

*Hoseokin näkökulma*

Taehyung käveli hiljaa vieressäni. Saavuimme siihen samaan puistoon, missä hän ja Jungkook olivat varmasti viettäneet monta tärkeää hetkeä. Siellä minäkin olin selvitellyt ajatuksiani joskus, kun minulla oli vaikeaa.

"Tehyung, nyt sun täytyy kertoo" sanoin viimein, rikkoen hiljaisuuden.

Taehyung oli ihan hiljaa. Hän istuutui puiselle penkille, ja katsoi maahan. Poika pyöritteli peukaloitaan, eikä sanonut sanaakaan. Aivan kuin hän ei olisi kuullut minua, tai olisi päättänyt sittenkin ettei kerro mitään.

"Taehyung"

Poika pysyi vaiti. Näin kuinka kirkas kyynel valui hänen poskelleen, ja minusta tuntui aivan sanoinkuvailemattoman pahalta. Taehyung räpäytti ripsiään ja kyynel valui hänen poskeaan pitkin alas, pudoten maahan. Tartuin hänen käsiinsä, ja piirsin peukaloillani hellästi pientä ympyrää hänen rateisiinsa. Poika nosti katseensa, ja katsoi minua itkuisilla silmillään. Kiedoin käteni hänen ympärilleen sanaakaan sanomatta, ja puristin Taehyungin itseäni vasten.

"Mä rakastan sua, ihan sama mitä käy"

Liu'utin käsiäni hänen selkäänsä pitkin, ja poika painoi päänsä rintaani vasten. Tunsin selkeästi pojan luut hänen paksun hupparinsa läpi, ja huolestuneena silitin häntä. Taehyungin keho värisi itkun voimasta, ja painoin hänet lähemmäs itseäni. Toinen käteni oli eksynyt hänen hiustensa lomaan, ja lempeästi silitin niitäkin. Taehyung vaihtoi asentoaan, ja kaivautui lähemmäs minua, jos se oli edes mahdollista. Poika yritti nielaista kyyneleitään, mutta onnistui vain yskäisemään heikosti. Kuullessani sen, sydämeni särkyi miljooniksi palasiksi, ja tunsin hirvittävän piston sisälläni. Taehyung oli vain aivan tavallinen poika, joka oli nähnyt aivan liikaa elämänsä aikana. Hän oli kohdannut maailman liian aikaisin, aivan liian aikaisin. Ihmettelin miten Taehyung kykeni pitämään itsensä kasassa vieläkin, kaiken tämän jälkeen. Sitkeästi poika ponnisteli kaikesta huolimatta eteenpäin, ja tiesin että hän vielä onnistuisi voittamaan.

"Hoseok..." Taehyung nyyhkäisi, ja tarttui paitaani. Hänen kehonsa nytkähteli kummallisesti, ja hän yritti niellä kyyneleitään epäonnistunein seurauksin. Silitin häntä yhä lempeästi, vaikka tunsin sydämeni pirstoutuvan. Tiesin että minun olisi pakko pysyä vahvana Taehyungia varten. Hän tarvitsi nyt olkapään johon itkeä, ei toista ihmistä itkemään kanssaan. Taehyung ei hyvistä yrityksistä huolimatta kyennyt lopettamaan itkuaan, vaan jatkoi sydäntäsärkevää nyyhkytystään. Rakastin sitä poikaa niin paljon, etten kyennyt pukemaan sitä sanoiksi. Hänen suloinen luonteensa ja ihana ulkonäkönsä veivät minulta jalat alta joka kerta. Viimeaikoina meistä oli tullut paljon läheisempiä, en itsekkään tiennyt miten. Mutta tällä hetkellä ainut asia josta välitin, oli saada kuulla totuus.

"H-hoseok..." taehyung nyyhkäisi hiljaa.

"Niin kulta?" Sanoin hiljaa, yrittäen kuulostaa rauhalliselta.

hiljaisuus valtasi puiston hetkeksi. Syksyn hämäryys alkoi näkyä jo ympärillämme, vaikka oli vasta päivä. Hiljalleen tummat pilvet kerääntyivät päällemme, mutta silti niistä ei satanut pisaraakaan vettä. Valkea sumu tosin kietoutui puiden ympärille, saaden ne katoamaan näkökentästämme.

"H-hoseok... s-sähän tiiät..." Taehyung nyyhkäisi, ja pyyhki kyyneleitään hihaansa.

Hän vetäytyi hieman kauemas minusta, ja pyyhki kyyneleitään uudelleen. Tartuin hänen suloisiin kasvoihinsa, ja pyyhkäisin lämpimät kyyneleet peukalollani pois.

"Sä-sähän tiiät et oon tosi laiha..." Taehyung sopersi.

Ei. Mikään maailmassa ei ollut valmistanut minua tähän. Ei tämä ollut mahdollista. Ei. Ei minun Taehyungiani, ei ei ei ei.

"Mä-mä.... Hoseok mä oksennan. Mulla on syömishäiriö, mä oksennan."

Jähmetyin. Ei. Ei ei eieiei. Ei ollut. Taehyung oli kunnossa, tämä oli vain pahaa unta. Hirvittävää painajaista, ja pian heräisin pannukakkujen tuoksuun yhteisestä sängystämme.

"Yoongi sai mut kii...mut se lupas ettei se kerro. Lupasin parantuu, mut en pysty! Hoseok mä kuolen tähän, mä kuolen!"

Heräsin todellisuuteen, kun poika painoi päänsä käsiinsä, ja alkoi itkeä lohduttomasti. Hänen koko pieni vartalonsa tärisi ja nyki holtittomasti, ja jouduin tarttumaan vatsaani ettei se kouristelisi liian kovaa. Tunsin ihan hirvittävää fyysistä ja henkistä kipua samanaikaisesti, enkä tajunnut miten reakoida. Silloin painoin itseni äkkiä Taehyungia vasten, ja tunsin lämpimien kyyneleiden valuvan poskilleni. En edes vaivautunut pyyhkimään niitä, se olisi turhaa. Kiedoin toisen käteni itkevän pojan hiuksiin, ja niitä irtosi taas tuppo. Nyt kun tiesin mistä hiusten lähtö johtui, se tuntui vieläkin hirvittämämmältä. Ei helvetti. Nostin Taehyungin istumaan syliini, ja nojauduin penkkiä vasten. Hänen pieni kehonsa painautui omaani vasten, mutta luotin siihen että penkki kestäisi meidät molemmat. Ainakin taehyungin painon.

"Ä-älä oo vihanen... älä, mä pyydän" Taehyung nyyhkytti, ja kietoi kätensä kaulalleni. Hän itki kaulaani vasten niin sydäntäsärkevästi, etten voinut olla nyyhkäisemättä ääneen.

"Hoseok mä oon niin helvetin pahoillani, anteeks. Anteeks et mä en pysty tähän"