you're beautiful | BTS ~ FIN

72.

Tää on sekavinta mitä oon koskaan kirjottanu en tiedä mitä teen tän kaa
Sit kans lätkin tähän hirveen kasan varotuksia jo valmiiks varokaa

*Yoongin näkökulma*

Kaikkialle kehooni sattui. Kipu oli ensimmäinen asia minkä tunsin, vaikka tajusin makaavani pehmeällä alustalla. Ehkä sänky. Missä olin? Yritin avata silmiäni uudelleen. Missä Chanyeol? Muistan kuinka sanoin sille, että älä syö niitä kaikkia. Sen jälkeen muistikuvani olivat hämäriä, suttuisia ja ikään kuin sumuverhon takana.
Tunsin kuinka joku piti minua kädestä, ja puristi sitä hellästi. Se vei kipua vähän pois, ja yritin puristaa kättä takaisin. Onnistuin ehkä. Kuulin vain omat ajatukseni, enkä jaksanut avata silmiäni. Olin yrittänyt jo kerran, mutta kaikki oli liian sumeaa. Olinko mennyt yli? Olinko kuollut?
Yhtäkkiä kaikki muistikuvat palasivat mieleeni. Chanyeol. Baekhyun. Asuin...Chanyeolin kanssa. Sillä oli...vaaleat kultaiset hiukset. Missä Chanyeol oli? Se oli hullu. Se luuli olevansa koira. Olin silti ehtinyt kiintyä häneen, ja suurimmaksi osaksi en välittänyt hänen käytöksestään, olin niin aineissa.
Pari ekaa päivää meni ihan hyvin hänen kanssaan, mutta sitten yhtenä iltana joku tuli ovelle. Varovasti Chanyeol käveli avaamaan, ja palasi huoneeseen tutun miehen kanssa. Poltin sätkää pöydän ääressä, ja tuijotin Baekhyunia. Se ei ollut muuttunut, sillä oli sama hirveä hymy ja mustat silmät. Se ei tainnut välittää minusta, ja jatkoin ajatuksiini uppoamista. Olin liian aineissa välittääkseni itsekkään. Ihan sama. Sitten Baekhyun tarttui Chanyeolia kaulasta, ja raahasi tämän makuuhuoneeseen. Suljetun oven läpikin kuulin, mitä se hänelle teki. Minua ei kiinnostanut sekään. Pääasia että saimme palkan siitä, mitä Chanyeol teki. Ja Chanyeolhan oli virallisesti hänen omaisuuttaan, ei minun. Niin kävi usein, Baekhyun käveli ulko-ovesta sisään, ja työnsi Chanyeolin seinää vasten. Yritin olla välittämättä, ja poltin hiljaa savukkeitani. Yksin. Joskus olin samassa huoneessa, ja ilmeettömänä odotin, kunnes Chanyeolin vikinä, itku ja ääntely loppuisi. Kuuntelin monia öitä putkeen kuinka Chanyeol halusi hänen olevan rajumpi, kuristavan häntä lujempaa tai köyttävän hänet sänkyyn. En välittänyt, hymyilin vain ja mietin niitä näitä. Aika sairasta. Mutta mikäs siinä, jos Chanyeol piti siitä.
Meillä oli Chanyeolin kanssa hauskaa ihan keskenäänkin. Emme tarvinneet oikeasti unta niiden tablettejen takia, ja saatoimme valvoa viikon. Siinä ehtii vaikka ja mitä. Pidin Chanyeolista, vaikka hän oli vieläkin jumissa koiravaiheessaan. Oli outoa nähdä hänet konttaamassa päälläni, ja nuolemassa naamaani. Mutta ei minua kiinnostanut oikeasti mitä hän teki. Chanyeol oli aika suloinen vikistessään. Tai tuijottaessaan minua kaulapannassaan. Tai kun sidoin hänet käsiraudoilla sängynpäätyyn, ja se vain kiitteli minua. Poika oli oikeasti menettänyt otteensa ihan täysin, ja niin olin minäkin.
Päivä päivältä Baekhyunin vierailut lisääntyivät, Chanyeol halusi lisää aineita ja hän halusi lisää... Chanyeolia. Miehestä tuli rajumpi, ja moraalittomampi. Masokistinen. Minua hän ei vieläkään huomannut, vaikka seisoin hänen edessään. Joskus Chanyeolia väsytti niin paljon, että hän meinasi nukahtaa sängylle. Silloin mies painoi joko aseen tai veitsen hänen pehmeälle iholleen, pyytäen kohteliaasti poikaa keskittymään olelliseen. Chanyeolia pelotti, mutta hän ei oikeasti tajunnut tilateen vakavuutta. En kyllä minäkään. Aseita, ihan sama. Pahinta mitä voisi tapahtua olisi kuolema.
Muistan yhden yön, kun istuin makuuhuoneen nurkassa, polttaen roskia sytkärilläni. Baekhyun oli tapansa mukaan Chanyeolin kanssa sängyssä, mutta olin jo niin tottunut siihen, etten välittänyt. Sinä yönä Baekhyun meni yli. Chanyeol teki jotain mistä hän ei pitänyt, ja se mies oli kuristaa pojan kaulapantaansa. Silloin Chanyeol itki oikeasti, ja pyysi Baekhyunia lopettamaan, päästämään irti. Hän huusi tukahtuneella äänellä, kuinka hän kuolisi nyt. Hämmentyneenä nostin päätäni, ja katsoin sinne päin. Baekhyun ei tehnyt elettäkään auttaakseen, katseli vain. Silloin muistin miksi vihasin sitä miestä niin helvetin paljon. Chanyeolin hätääntynyt itku muuttui sydäntäsärkeväksi rukoiluksi, hän aneli Baekhyunia päästämään irti. Kuulin kuinka lähellä hän oli oikeasti tukehtua, ja kuinka hänen hengityksensä rohisi äänekkäästi. Sitten poika hiljeni kokonaan, ja todennäköisesti menetti tajuntansa. Vasta silloin Baekhyun päästi irti, ja löi tajutonta poikaa ilmeettömänä kasvoihin. Sanaakaan sanomatta hän lähti, jättäen minut tuijottamaan Chanyeolin tajutonta ruumista.
Sinä yönä Chanyeol tuntui heräävän hetkeksi todellisuuteen, tajuavan kuinka hirveitä asioita hän teki. Hän tajusi pilanneensa koko kehonsa, ja elämänsä. Poika itki sylissäni tuntikausia, vihaten itseään ja elämäänsä.

Seuraavana päivänä hän oli taas normaali, ja Baekhyun tuli normaaliin aikaan jatkamaan siitä mihin eilen jäi. Sinä päivänä kuitenkin tapahtui jotain, mitä en osannut odottaa. Baekhyun halusi minutkin. En halunnut, mutta meidän oli pakko. Jos se mies ei saisi kroppaani, emme saisi häneltä mitään. Itkin koko ensimmäisen viikon, joka ikinen kerta. Lopulta en enää välittänyt, olin liian aineissa miettiäkseni edes koko ihmistä. Vaikka hän sitten olisikin kanssani sängyssä. En enää hahmottanut aikaa tai päiviä, kauanko olin ollut ja missä. Chanyeoliakaan ei kiinnostanut, sain kaikkeen vastukseksi vain sotkuisen suudelman tai väsyneen katseen.

Eräänä päivänä Baekhyun tuli taas kämpällemme, mukanaan pussi jotain uusia pillereitä. Meiltä kaikki oli jo loppu, ja tunsin vieroitusoireiden alkavan hitaasti mutta varmasti. Baekhyun halusi kuitenkin pitää ensin hauskaa meidän molempien kanssa, ja hiljaa tottelimme häntä, sen enempää miettimättä. Tuntui kuin en olisi enää omassa kehossani, olin joku muu ja katselin itseäni muualta. En ollut se henkilö, joka myi kehoaan valkoisia tabletteja vastaan. Niitä tabletteja jotka pitivät minut järjissäni.
Sinä päivänä otimme tavallista isomman annoksen, varmaan siksi että vaikutukset olisivat paremmat. Kaikki tuntui niin hyvältä, jopa se kun joku hakkasi kehoani ties millä. En tiennyt kuka, makasin vain lattialla ja nauroin. Ehkä Baekhyun. Muistan kuinka nauroin, ja kuulin vain oman ääneni. Se kaikui päässäni, ja toisti itseään kuin hullu. Hullu, hullu. Myöskään Chanyeol ei reagoinut Baekhyunin rajuun käsittelyyn, ja mies ei pitänyt siitä alkuunkaan. Hän löi ja hakkasi poikaa, ja minua nauratti ihan saatanasti. Tuijotin vain, ja lopulta Baekhyunille riitti. Chanyeol kaivoi taskustaan lisää pillereitä, ja tunki ne suuhunsa hymyillen. Baekhyun yritti saada hänet oksentamaan, mutta Chanyeol oli jo tajuton. Liika on liikaa. Ehkä. Baekhyun oli ainakin vihainen, ihan helvetin vihainen. Hän löi Chanyeolia veitsellä, ja kirosi ääneen. Vaikka poika makasi tajuttomana maassa, hän hymyili silti. Sairaalla tavalla.
Minä vain makasin siinä ja tuijotin, en enää tuntenut kehoani tai osannut liikuttaa sitä. Sitten kaikki pimeni.

Sitten heräsin täältä. Halusin etsiä Chayeolin, ja kysyä onko kaikki okei. Missäköhän Baekhyun oli. Ei varmaan täällä, se mies oli varmaan säikähtänyt että kuolimme. Emme me kuolisi. Meillä vaan oli niin hauskaa, hmm. Minun kehoni ei vain tainnut kestää sitä annosta. En saanut silmiä auki. Chanyeolia ajatellen menetin tajuntani uudelleen.