you're beautiful | BTS ~ FIN

38.

Huom! Tämä luku sisältää ahdistavia ja itsetuhoisuuteen liittyviä aiheita, ethän lue jos olet herkkä.❤️

*Hoseokin näkökulma*

Istuin muovisella ja kovalla penkillä. Tuijotin sängyllä makaavaa poikaa, ja hänen kuunkalpeita kasvojaan. Kääriydyin tiukemmin valkoiseen kaapuuni, ja suljin silmäni hengittäen hiljaa sisään ja ulos. Yksinäinen kyynel karkasi silmäkulmastani poskelleni, mutta räpyttelin sen pois.

Muistan kuinka yltä päältä veressä ja lian peittämänä avasin kylpyhuoneen oven. Täysin pahaa-aavistamattomana painoin kahvan alas, ja astuin sisään. Se näky oli yksi hirveimmistä mitä olen koskaan nähnyt. Tiesin että se syöpyisi aivoihini ikuisiksi ajoiksi, ja pääsisin siitä eroon vasta kun tulisi minun aikani lähteä täältä.
Taehyung makasi kyljellään kylpyhuoneen lattialla. Hän oli riisunut mustan hupparinsa, ja viikannut sen nätisti vierelleen lattialle.

VAROITUS: hyvin tarkasti kuvailtua itsetuhoisuutta, toivon ettette oikeesti lue tätä jos tuntuu pahalta.

Hupparin vieressä oli alunperin todennäköisesti järjestelmällisesti paikalleen aseteltu purkki, jonka valkoinen kansi oli maassa sen vierellä. Purkki oli kuitenkin kaatunut, ja sen sisältö oli levinnyt lattialle. Lattialla oli pillereiden lisäksi verta. Paljon verta. Valkoiset ja siniset pillerit kirjaimellisesti uivat punaisessa verilammikossa, punaisiksi värjääntyneenä. Taehyungin pieni käsi makasi keskellä verilammikkoa, ja auki viilletystä ranteesta vuosi edelleen verta. Oikeastaan suihkusi. Näin kuinka syvälle hän oli oikeasti vetänyt. Jokainen mahdollinen tärkeä verisuoni oli poikki, ja vuosi sisältöään yhä suurenevaan lammikkoon. Punaista oli kaikkialla, seinillä, lattialla, Taehyungin vaatteilla, hänen kasvoillaan. Se värjäsi kaiken mihin se koski. Ja se riitti tappamaan. Hänen sormensa olivat puristuneet nyrkkiin, ja hänen kädessään oli verinen paperilappu.

"Anteeksi Hoseok, mä en jaksa enää."

Taehyungin kauniit kasvot olivat vitivalkoiset, ja hänen raolleen jääneestä suustaan valui osittain ehjiä ja osittain paloiksi purtuja tabletteja. Niiden muodostama vana valui suoraan verilammikkoon, joka oli levinnyt hänen kauniin päänsä ympärille. Taehyungin pehmeät hiukset olivat litimärät verestä, ja poika makasi täysin liikkumattomana. Tajuttomana. Kuolleena. Yksinäinen kyynel oli jähmettynyt hänen poskelleen, se ei ollut ehtinyt jatkaa matkaansa loppuun asti.
Hänen vierellään verilammikossa makasi myös terävä ja verinen pala peiliä. Tuijotin pojan otsaa, jossa oli syvä verinen viilto. Taehyung oli lyönyt päänsä kylpyhuoneen peiliin, ja aiheuttanut palasten leviämisen koko huoneeseen. Yhdellä niistä paloista hän oli sitten päättänyt lopettaa tämän kaiken.

Muistan kuinka huusin. Itkien tartuin hänen käteensä, yrittäen tukkia verenvuodon. Se vain pahensi asiaa, ja käteni värjäytyivät kuolemanpunaisiksi. En muista huusivatko muut. En muista kuka juoksi ensimmäisenä kylpyhuoneen ovelle, löytääkseen meidät.
Muistan kuinka itkin niin, että kyyneleeni sekoittuivat hänen vereensä. Yritin pyyhkiä niitä pois, mutta onnistuin vain maalaamaan naamani verellä. Hänen verellään. Taehyungin verellä.
Sen pienen pojan verellä, joka oli ollut niin täynnä rakkautta ja halua auttaa. Hän oli auttanut Jungkookia niin paljon, pelastanut hänet. Taehyung oli hyväsydämisin ihminen jonka tiesin. Ja nyt poika makasi tässä. Sylissäni, kuolleena.
Hänen heikko sydämensä oli lakannut sykkimästä, ja hänen silmistään oli sammunut kaikki se valo mitä rakastin. Enemmän kuin mitään tässä maailmassa, rakastin Taehyungin tummien silmien selittämätöntä valoa. Yritin itkeä, mutta onnistuin vain huutamaan kyynelten tulviessa silmiini. Näkökenttäni sumentui, ja näin vain punaista. Punaista, punaista, punaista.
Tunsin, kuinka joku yritti vetää minua pois. Minua revittiin Taehyungin ruumiin viereltä, väkisin. Vahvat kädet tarttuivat lantiooni, ja alkoivat vetää.
Silloin jokin päässäni naksahti. En enää nähnyt selkeästi. Ollenkaan. Tartuin siihen peilinpalaan, mikä oli jo valmiiksi liukas verestä. Se oli päättänyt rakastamani ihmisen elämän. Minun Taehyungini elämän.
Löin sillä minusta kiinni pitävää kättä. Oman huutoni yli kuulin, kuinka Yoongi kirosi. Nyt hänenkin kaunis helmenvaalea ihonsa värjäytyi kuolemanpunaisella. Aloin huutaa. Huusin suoraa kurkkua, pitämättä taukoa. Vedin peilinpalan irti Yoongin kädestä, ja löin uudelleen. Silloin painoin sen omalle kaulalleni. Yhtäkkiä äänet ympärilläni alkoivat tasaantua.

Ja kaikki pimeni.

-

Heräsin piipitykseen. Pistävä desifiointiaineen haju tunkeutui nenääni, ja avasin hitaasti silmäni. Räpyttelin niitä hetken, ja aloin katsella ympärilleni. Minuun sattui. Ei fyysisesti, vaan henkisesti. Vaikka makasin pehmeällä sängyllä, minuun sattui. En muistanut omaa nimeäni, en tiennyt missä olin. Ainoa asia minkä tajusin, oli yksinkertainen. Se soi päässäni taukoamatta, se kiljui itseään toistaen. Uudelleen ja uudelleen.
Minun Taehyungini on kuollut. Poissa. Hän ei tule takaisin. Se poika ei ole enää luonani. En saa koskettaa häntä, enää koskaan. En saa silittää hänen pehmeitä hiuksiaan, enkä auttaa häntä parantumaan. Aloin itkeä. Huutaa. En kyennyt rauhoittumaan, ja tunsin tukehtuvani itkuuni. Minusta ei ollut ikinä tuntunut niin kauhealta. Aivan kuin joku sisälläni repisi minut kahtia.

Silloin joku käveli huoneeseeni. Hänellä oli pitkät mustat hiukset, ja suloiset kasvot. Hiljenin hetkeksi, ja kyynelteni läpi tuijotin tyttöä. Hänen kasvoissaan oli jotain tuttua. Liian hirvittävän tuttua, en halunnut tietää kuka hän oli. Mutta samalla halusin. Tytöllä oli kaunis punainen hiussolki, ja hermostuneesti hän pyöritteli hiuksiaan. Hän käveli vuoteeni laidalle, ja istui siihen. Tunsin kuinka sänky nytkähti hänen painostaan, ja ihmeissäni tuijoti häntä. Miksi tyttö oli täällä?
Tuijotin hänen tummiin silmiinsä. Silloin tajusin sen.
Tytöllä oli Taehyungin silmät. Minun Taehyungini silmät.

Aloin itkeä uudelleen. Näköni sumeni kyyneleistä, mutta muuten huoneessa oli hiljaista.

"Ootko sä Hoseok?" Tyttö kysyi viimein.

Hoseok. Minun nimeni.

Nyökkäsin hiljaa.

"Halusin tulla kertomaan sulle jotain tärkeetä"

Tyttö oli niin hermostunut, että hän vahingossa pudotti hiussoljen tummista hiuksistaan. Nopeasti nappasin sen käteeni, ja annoin sen takaisin hänelle. Tärisevin käsin tyttö otti soljen vastaan, ja hymyili hieman. Yritin vastata hymyyn, mutten kyennyt siihen.

"Oon Taehyungin pikkusisko."

En tiennyt että Taehyungilla oli sisko. Ei hän ollut kertonut. Mutta toisaalta, olinko edes kysynyt? En. Joten tyydyin nyökkäämään, ja suljin silmäni. En halunnut katsella tuota olentoa, joka muistutti minua Taehyungista. Minun kuolleesta Taehyungistani. Minun enkelistäni.

Hiljaa tyttö yski, aivan kuin aloittaakseen puhumisen. Seuraavat viisi minuuttia olivat kuitenkin taas täyttä hiljaisuutta.
Lopulta tyttö purskahti lohduttomaan itkuun. Ojensin käsivarteni, ja hän painautui syliini. Silitin hellästi hänen selkäänsä, ja aloin itsekkin uudelleen itkeä. Tunsin, kuinka hänen pieni sydämensä sykki omaani vasten ja suljin silmäni.

"En halua enää elää."