you're beautiful | BTS ~ FIN

106.

*Jiminin näkökulma*

Istuimme puistossa, keinuen hiljaa vierekkäin sen lapsille tarkoitetuissa värikkäissä keinuissa. Taehyung ja Hoseok olivat menneet siihen toiseen puistoon, joka oli enemmänkin täynnä kukkia, suihkulähteitä ja kävelyreittejä aikuisille. Me vietimme aikaa tässä lasten leikkipaikassa, mutta siitä minä pidin.
Yoongi tuijotti hiljaa kauemmas, katsellen harmaata kissaa joka parhaillaan ohitti meitä hyvän välimatkan päästä. Tiesin sen nimen ja omistajan, kissan koti oli vain vähän matkan päässä tästä puistosta. Sen pehmeät tassut painuivat maahan sen hypätessä korkealle, ja kadotessa pensaikkoon.
Niin paljon oli muuttunut vuodessa. Vilkaisin hymyillen nimetöntäni, jossa kimalteli hopeinen sormus. Muistan ikuisesti kuinka istuimme hiljaa merenrannalla, ja minua itketti. Pelkäsin etten pääsisi kouluja läpi, Yoongi hylkäisi minut tai ettei kukaan rakastaisi minua. Typerää, Yoongi oli siinä ihan vieressäni, ja silitti hiljaa selkääni hengittäen nykyään vaaleanpunaisten hiuksieni makeaa tuoksua. Muistan kuinka se oli vain huono päivä, ja pelkäsin niin hitosti että Yoongi katoaisi luoltani. Sitten hän aivan yhtäkkiä kaivoi taskustaan jotain. En tajunnut sitä aluksi, mutta sitten aloin itkeä vain enemmän. Rakastin Yoongia, kihlaus on lupaus tulevasta avioliitosta. Yoongi vain hymyili, eikä puhunut sanaakaan. Loppujen lopuksi hän sanoi rakastavansa minua enemmän kuin mitään, ja olin haljeta.

Nyt Yoongi tuijotti suu mutrulla eteensä, ja minua hymyilytti. Hän keinutti itseään hitaasti edestakaisin, keinun naristessa hieman ruosteisten ketjujen takia. Minä vain hymyilin ja katsoin häntä, olisin voinut tehdä sitä loputtomiin.
Mikään Yoongissa ei ollut ulkonöllisesti muuttunut, vanhat arvet olivat ehkä parantuneet. Yoongilla oli yhä samat mustat ja takkuiset hiukset, ja se musta rähjäinen huppari. T-paidalla hän ei halunnut mielellään kulkea edes lämpiminä päivinä, neulan jäljet ja muut arvet erottuivat yhä niin selvästi ja tekivät hänelle itselleen pahan olon. Sitä hän ei tosin itse ollut myöntänyt, mutta kyllä minä tiesin ettei hän halunnut katsella niitä itsekään. Poika oli kyllä kotona ja muutenkin minun kanssani ihan lyhythihaisilla, silloin hän tunsi jonkinlaista turvaa. Ja minä pidin häntä hiljaa kädestä.
Lopulta Yoongi päätyi tatuoimaan pienen lohikäärmeen ranteeseensa, muistuttamaan minusta. Muistan kuinka makasimme hiljaa vierekkäin sängyllä, ja hän kysyi minulta "mikä eläin?". Mietin, ja vastasin hetken kuluttua: lohikäärme. En edes tiedä mistä se tuli, mutta niin se kirkkaanvihreä lohikäärme päätyi Yoongin maidonvaalealle iholle.

"Jimin?"

Yoongi ei ollut vieläkään kääntänyt katsettaan minuun. Hän tuijotti mustilla silmillään talven pahoinpitelemää nurmikkoa, ja minä katsoin häntä hämmentyneenä. Jossain kaukana lauloi lintu, yksi kevään ensimmäisistä.

"No?"

"Miks sä rakastat mua yhä?" Hän sopersi hiljaa.

Katsoin Yoongia, ja hän käänsi katseensa vihdoin minuun. Pojan kissamainen suu oli vetäytynyt viivaksi, ja silmät ilmeettömät. En tiennyt mitä hän tarkoitti, mutta yritin parhaani mukaan vastata hänelle.

"Mä rakastan sua, oot upein ihminen jonka oon koskaan tavannu."

Yoongi huokaisi hiljaa, ja hymyili sitten väsyneesti.

"Me ollaan oltu yhdessä yli vuos. Ja käyty läpi ihan helvetisti kaikkee, mä oon satuttanu sua niin paljon. En ymmärrä miten sä kestät mua."

"Rakastan sua, ja se selittää tosi paljon" hymyilin.

Yoongi nosti luisen kätensä, ja liu'utti sen niskalleni. Siellä oli yhä arpi, kun Yoongi löi pääni ja niskani seinään sinä yhtenä yönä, jolloin hän suuttui. Jouduin päivystykseen, ja tyynen rauhallisesti odotin sairaalan käytävillä testejen tuloksia verinen nenäliina suullani. Nenästäni tuli yhä verta iskun seurauksena, ja tuijotin katon ärsyttävän valkoisia kuvioita. Annoin senkin heti anteeksi, tilanne liittyi muutamaan muuhun niin vahvasti että ymmärsin hänen hermostuneen. Ja siitäkin oli jo puoli vuotta, se oli samoihin aikoihin kuin Taehyungin ongelmat. Yoongi pelästyi itseään taas, ja minä kerroin ettei hänellä ollut mitään hätää.
Sitten tajusin ehkä hämärästi hänen hakevan tätä takaa kosketuksellaan, ja vedin sen käden pois. En halunnut muistella siitä nyt mitään enempää, siitä oli aikaa ja Yoongi ei ollut silloin kunnossa.

"Lopeta" kuiskasin hiljaa, ja Yoongi nyökkäsi nopeasti.

Olimme hetken hiljaa, ja hymyilin taas ujosti vanhemmalle.

"Sun pitää antaa anteeks itelles. Vuoden itseviha on ihan tarpeeks, riittää jo. Sä tarvit anteeksannon enää itseltäs" mumisin, ja Yoongi katsoi minua hiljaa.

"Totta, ehkä. Ehkä mä oon liian ankara itelleni. Tai sit sä oot vaan liian kiltti, sä annat mulle anteeks liian helposti" poika hymyili minulle, ja minäkin hymyilin.

"Ehkä. Mut mä rakastan sua?"

Yoongi silitti hiljaa poskeani, hänen kätensä tuntui lämpimältä ja hellältä. Keskityin vain kevään tuoksuun ja Yoongiin, ja en voinut lopettaa hymyilyä.

"Sä oot uskomaton, Jimin."

Kiedoin käteni keinun kettingin ympärille, ja katselin hölmistyneenä Yoongin hymyileviä kasvoja.

"Sä saat mut tuntemaan niin paljon, kaikkee mitä mä en osaa selittää. Ihan niinkun olisin kännissä, kaikki tuntuu oudolta mutta niin tutulta."

Yoongi selitti juttujaan iloisesti hymyillen, ja kiitin hiljaa että tämä päivä vaikutti hänelle hyvältä. Hän asaitsi hymyä ja iloisia päiviä enemmän kuin mitään, niin me kaikki ansaitsimme.

Kwanista ja Chanyeolista ei ollut kuulunut mitään vähään aikaan. He asuivat yhä yhdessä sillä samalla asuinalueella, varmaan vielä samassa asunnossakin. Se oli niin sievä ja kodikas, joten miksi vaihtaa?
Kwan oli varmaan tasapainoisin tuntemani ihminen, ja Chanyeol oli saanut elämänilonsa lähes kokonaan takaisin hänen kanssaan. Kuulin kyllä kerran sivukorvalla kuunnellessani muutaman jutun Kwanista.
Minun ei ollut tarkoitus salakuunnella, mutta Yoongin puhelut kiinnostivat minua aina. Kwan halusi antaa tukea Chanyeolin lisäksi myös Yoongille, asioissa joita minä en välttämättä edes tiennyt. Tuntui vähän pahalta, mutta en ollut varma haluaisinko edes arvailla niiden sisältöä. Joka tapauksessa sain kuulla, että Kwanillakin oli joskus omaa huumetaustaa. Se päättyi huonosti, ja hän muutti alueelta pois vaihtaen nimensä ja osoitteensa pelastaakseen henkensä. Sen takia hänen halunsa auttaa Chanyeolia oli niin suuri, hän halusi auttaa muita itsensä kaltaisia pois siltä kohtalolta joka melkein tappoi hänet. Kwan pääsi vaiheiden kautta kuiville, ja opiskeli psykiatriksi erityisesti huumausainepotilaille. Chanyeolin hän omi omakseen heti, hän tunsi todennäköisesti jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta tuohon poikaan. Voin kuvitella kuinka hän näki itsensä Chanyeolin surullisissa silmissä, ja halusi auttaa häntä enemmän kuin ketään tai mitään muuta. Ja hän oli onnistunut, pelastanut jonkun hengen.
Uskoin yhä siihen että heidän välillään oli jotain, vaikka Yoongi nauroi minulle  siitä edelleen päin naamaa. Joku päivä hän saisi vielä nähdä, olin varma siitä.