you're beautiful | BTS ~ FIN

18.

Kiitos kaikista kommenteista. En vois kuvitella ihanampia lukijoita❤️

*Hoseokin näkökulma*

Saavuimme kämpällemme, ja avasin oven avaimellani. Potkittuani kengät jaloistani harpoin olohuoneeseen, olettaen löytäväni Taehyungin sovalta. Näin ei kuitenkaan ollut, ja hämmästyneenä katselin ympärilleni. Muut alkoivat riisua kenkiään eteisessä iloisesti rupatellen. Huusin Taehyungin nimeä, kunnes huomasin että makuuhuoneemme ovi oli raollaan. Kävelin ovelle ja avasin sen varovasti. Taehyung istui parisängyllä kyyneleet silmissään, ja hän puristi kädessään jonkinlaista paperia. Tassuttelin hänen luokseen, ja istuuduin sängylle hänen viereensä.

"Taehyung, mikä on?" Kysyin huolissani.

"Mikä tuo on?" Kysyin toisenkin kysymyksen, viitaten pojan kädessään pitämään paperiin.

Sanaakaan sanomatta Taehyung ojensi lapun minulle. Taittelin sen auki, ja aloin lukea. Muste oli osittain levinnyt joiltain kohtaa, ja tajusin että pojan oli täytynyt itkeä se märäksi. Tahroista huolimatta sain luettua kirjeen.
Lause lauseelta kurkkuani kuristu yhä enemmän. Jokaisen Jungkookista muistuttavan hetken jälkeen tajusin yhä enemmän ja enemmän, kuinka tärkeitä hän ja Taehyung olivat oikeasti olleet toisilleen. He olivat kuin kuu ja aurinko, yö ja päivä. Niin erilaisia, mutta he tarvitsivat toisiaan selvitäkseen. Tunsin itsekkin itkeväni, enkä edes jaksanut laskea monesko kerta tämä oli tällä viikolla. Ennen en itkenyt juuri koskaan. Nykyään itken hyvin usein, joskus jopa ilman syytä.
Katsoin vieressäni istuvaa poikaa, ja huomasin että hän oli haudannut päänsä jälleen käsiinsä.

"Mistä löysit tän?" Kysyin hiljaa.

Taehyung osoitti tyynyään.

"Jungkook ties ettet pystyis käymään täällä pitkään aikaan. Ehkä se halus antaa sun odottaa hetken, kerätä ajatuksias"

Taehyung katsoi minua itkuisin silmin, ja nyökkäsi.

"Jungkook oli fiksu poika. Aina muita askeleen edellä" totesin.

Uusia kirkkaita kyyneleitä valui Taehyungin poskille, kun hän kurkotti ottamaan kirjeen käsistäni. Taehyung taitteli sen nätisti, ja halasi sitä kuin omaa lastaan. Vaikka kirjeen sisältö satutti poikaa suunnattomasti, olin varma että se tulisi olemaan yksi Taehyungin tärkeimmistä aarteista.

"Haluutko jotain syötävää?" Kysyin hiljaa.

Taehyung nyökkäsi, ja nousi ylös. Hän tassutteli kirje kädessään sohvalle, ja laski sen Jungkookin kehystetyn kuvan viereen. Poika sipaisi hellästi Jungkookin kuvaa, ja kuiskasi sille jotain niin hiljaa, etten saanut siitä selvää. Tunsin piston sydämmessäni, ja käänsin katseeni muualle. Minua satutti katsoa kun Taehyungiin sattui. Minulla ei ollut tunteita häntä kohtaan, mutta koin velvollisuutenani pitää hänestä huolta nyt, kun hän tarvitsi huolenpitoa.
Peittelin Taehyungin sohvalle, ja kävelin keittiöön laittamaan hänelle syötävää. Keitin kaakaota, ja voitelin hänelle voileivän. Asettelin ne tarjottimelle, ja kannoin tarjottimen pojan syliin. Taehyung kiitti minua, ja alkoi hitaasti syödä. Katselin kun hän pureskeli leipää mietteliään näköisenä.

"Mitä mietit?" Kysyin ajattelemattani.

"Musta tuntuu et Jungkook on täällä"

"Taehyung. Jungkook on kuollut"

"Tiedän"

Huokaisin syvään.

"Mutta silloin se ei voi olla täällä. Oon pahoillani." Sanoin hiljaa.

"En sanonu et se olis. Must tuntuu et se on" Taehyung totesi.

"Sun pitää hyväksyy se et Jungkook on poissa, ja se ei tuu enää takas. Sun täytyy pikkuhiljaa ymmärtää se"
Sanat tulivat suustani hieman liian terävästi, ja säikähdin omaa äänensävyäni.

Taehyung katsoi minua säikähtäneenä. Olin melko varma että hän oli purskahtamassa itkuun.

"Taehyung, mä en tarkottanu-" aloitin.

"Kyl mä tiiän et te kaikki pidätte mua hulluna. Ette ymmärrä mua, ette tiiä paljonko Jungkook oikeest merkitsi mulle!" Taehyung sanoi itkuisena.

"Taehyung mä oon pahoillani, en tarkottanu-"

"Mua ei kiinnosta! Et voi noin vaa käskee mua "pääsemään yli" se ei toimi niin!" Taehyung itki.

Yritin istua hänen viereensä, mutta poika vetäytyi kauemmas.

"Anteeks. Olin ajattelematon. Oot meille kaikille tosi tärkee, ei me pidetä sua hulluna" sanoin hiljaa.

Taehyung katsoi minua itkuisin silmin. Tunsin valtavaa syyllisyyttä, sillä tiesin olevani syyllinen hänen entistä huonompaan oloonsa.

"Oon oikeesti niin pahoillani" sanoin, ja silitin hänen poskeaan.

"Niin pahoillani"

Taehyung nyökkäsi.

"En mä tiiä mikä muhun meni, tiiän ettet tarkota pahaa" hän sopersi.

"Ei, mä kuulostin ilkeelt ja välinpitämättömält. Mun täs kuuluu pyytää anteeks" sanoin.

"Saat anteeks" Taehyung vastasi.

"Saanko tulla sun viereen?" Kysyin arasti.

Poika nyökkäsi, ja kömmin hänen viereensä sohvalle. Taehyung kietoi kätensä ympärilleni, ja pian huomasin hänen nukahtaneen viereeni. Silitin hänen pehmeitä hiuksiaan, ja pian nukahdin itsekkin rauhalliseen uneen.