you're beautiful | BTS ~ FIN

39.

*Hoseokin näkökulma*

Jonkin ajan kuluttua tyttö lähti huoneestani. Loin viimeisen katseeni hänen itkusta turvonneisiin silmiinsä, ennenkuin käänsin pääni pois. Tyttö oli nuori, ehkä yksitoista. Korkeintaan kolmetoista. Hänen ikäistensä ei kuuluisi huolehtia tällaisesta. Heidän ei kuuluisi käydä tällaista läpi.
Hitaasti suljin silmäni. Olin fyysisesti kunnossa, minussa ei ollut vakavia vammoja. Olin kai ehtinyt menettää tajuni ennen kuin se peilinpala oli painunut kunnolla kaulalleni. Baekhyunin tekemät vammat pistelivät silti ympäri kehoani, muistuttaen minua siitä kuinka likainen olen. Lutka.

Makasin sängylläni hiljaa, silmät kiinni. Pysyin liikkumatta useita tunteja, miettien miten selviäisin. Millään ei ollut enää väliä, ja päättäisin tämän kaiken heti kun pääsisin pois sairaalasta. Minun ei tarvitsisi mennä Taehyungin hautajaisiin, jos en olisi silloin enää täällä.
Pidin ajatusta hyvänä, ja kasvoilleni nousi joku vääristynyt hymyntapainen.

-

Siinä vielä muutaman tunnin maattuani, kuulin käytävästä oveni takaa ääniä. Joku astui sisälle huoneeseeni.

"Hoseok"

Tunnistin tutun äänen. En vaivautunut vastaamaan Jiminille, vaikka minua säälitti pojan itkusta heikko ääni. En kyennyt vastaamaan. Alkaisin itsekin itkeä, enkä halunnut kohdata maailmaa enää. Jiminin olisi parempi unohtaa minut, en halunnut kenenkään roikkuvan minussa kiinni loppuun asti.

"Jimin, mee pois." Sanoin hiljaa.

En halunnut olla töykeä, mutta en todellakaan kyennyt juttelemaan. En halunnut ketään istumaan vierelleni, olin liian väsynyt. Väsynyt tähän kaikkeen.

"Hoseok" Jimin toisti hieman kuuluvammalla äänellä.

Avasin silmäni katsoakseni, mikä pojalla oli. Jiminin kasvot olivat kyynelistä märät, ja hän käveli sänkyni vierelle. Poika pyysi minua istumaan ylös, ja vastustellen lopulta nousin. Tunsin itseni voimattomaksi sinivalkoisissa sairaalavaatteissani, mutta en voinut sille mitään. Omat vaatteeni olivat varmasti ihan veressä, enkä halunnut niitä enää takaisin. Niissä oli liikaa muistoja.
Jimin tarttui molempiin käsiini, ja puristi niitä hellästi. Hän katsoi väsyneisiin kasvoihini, ja hymyili heikosti. Katsoin häntä takaisin, kysyvästi. En nähnyt mitään syytä hymyillä. 

"Hoseok, Taehyung elää."

Pysähdyin. Tuijotin Jiminiä suoraan hänen ruskeisiin silmiinsä, enkä tiennyt mitä ajatella.

"Sen sydän saatiin toimimaan. Taehyung on kunnossa."

Aluksi en osannut reakoida. Muutaman sekunnin päästä tajusin mitä poika oli juuri sanonut, ja purskahdin saman tien itkuun. Hyppäsin kirjaimellisesti Jiminin syliin, ja pienempi poika älähti säikähtäneenä. Rutistin häntä niin kovaa, että tunsin voimieni loppuvan.
En kyennyt itkultani puhumaan, vaan nyyhkytin Jiminin pehmeää paitaa vasten. Hän silitti hiuksiani hymyillen, ja painoi nopean suukon otsalleni. Pyyhin kyyneleitäni jatkuvasti hihaani, enkä vieläkään ollut kunnolla sisäistänyt tapahtunutta. Se poika jolla oli pitkät jalat ja sotkuiset hiukset, oli vielä täällä. Se poika jolla oli tummat tähtisilmät, ja ruusunpunaiset pehmeät huulet, se poika jota rakastin. Hän ei ollut nukkunut pois. Saisin vielä silittää hänen hiuksiaan, koskettaa häntä. Saisin vielä suudella häntä, ja käpertyä hänen viereensä peiton alle. Saisin auttaa häntä paranemaan, saisin rakastaa häntä.
Minun Taehyungini ei ollut kuollut.

"Haluutko lähtä kattomaan Taehyungia? Meiät kaksi kyllä päästetään sinne sisälle, jos haluut"

Nyökkäsin, purskahtaen uudelleen itkuun. Minun Taehyungini ei ollut poissa. Hän ei ollut kuollut. Minun Taehyungini oli selvinnyt sittenkin.