you're beautiful | BTS ~ FIN

74.

Tähän alkuun haluun sanoa muutaman sanan eilisestä. Jonghyun oli varmasti meille kaikille omalla tavallaan tärkee, ja en voi uskoa et mun enkeli on poissa. Se ei vaa jaksanu enää, sillä oli ihan liian vaikeeta. Meidän pitää vaan yrittää muistaa mitä kaikkee hyvää se teki. Ei se haluais et me itketään sillon, kun se saa vihdoin rauhan itelleen ja on turvas. Ehkä sillä on parempi olla nyt.

*Yoongin näkökulma*

En nähnyt kunnolla eteeni, kyyneleet sumensivat näköni. Chanyeol oli poissa. Kuollut. En tiennyt mitä ajatella, minulla oli niin paha olla. Nyt Jiminkin oli poissa. Se ei tulisi ikinä takaisin.
Vaikka tapasin Chanyeolin näin, hän oli minulle tärkeä. Ihan helvetin tärkeä, se ihminen jota vasten itkeä. Meillä oikeasti oli muutakin kuin vain seksisuhde. Mutta se ei ollut rakkautta. En tiennyt mitä se oli, ehkä joku outo kyky ymmärtää toisiamme. Tiesimme toistemme ajatukset, kun makasimme hiljaa sylikkäin sohvalla peläten huomista. Peläten kuolemaa ja Baekhyunia. Nyt Chanyeol oli poissa. Kuollut. Se oli kuollut oikeasti, vaikka se oli luvannut ettei jätä minua yksin tänne. Kyyneleet valuivat puroina poskilleni, enkä pystynyt puhumaan. Minulla oli niin helvetin paha olla. Suhdettamme olisi mahdoton selittää muille, kukaan ei ymmärtäisi mitä Chanyeol minulle merkitsi. En rakastanut häntä puhtaasta sydämestäni, halusin vain hänet lähelleni. Halusin hänet ymmärtämään minua. Parhaiten hän ymmärsi minua kun itkin, tai kun olin kännissä. Olin kännissä oikeastaan koko ajan, se tuntui vain niin hyvältä. Kaikki tuntui hyvältä silloin, jopa se kun itkin kunnes oksensin. Chanyeol oli oikeasti jättänyt minut yksin. Itkien nukahdin taas, en jaksanut ajatella enää mitään.

Heräsin siihen, etten ollut enää yksin. Vieressäni istui joku. Käänsin päätäni, ja hitaasti avasin silmäni. Vieressäni istui vaaleahiuksinen nainen. Miksi kaikki psykiatrit ja lääkärit olivat aina naisia? Suljin silmäni.

"Min Yoongi?" Hän totesi lopulta kysyvällä äänellä.

Olin kuin ontto kuori, en osannut enää edes itkeä. Ihan sama. Nyökkäsin hitaasti, ehkä sitä naista kiinnosti.

"Haluaisitko puhua kanssani hetken?"

Käänsin kylkeäni, ja tuntui kuin kyyneleet valuisivat taas poskilleni. Ne eivät kuitenkaan valuneet, olin itkenyt jo kyynelkanavani kuiviksi. 

"Meidän olisi tärkeä puhua nyt."

Tunsin itseni ahdistetuksi, en kyennyt sanomaan sanaakaan. Suuni oli kuin liimattu kiinni. Olimme siinä hetken ihan hiljaa. Odotin että se nainen lähtisi, ja jättäisi minut tähän. Toivoin niin. Yhtäkkiä tunsin kuinka se alkoi auttaa minua pystyyn. Olin niin voimaton, etten jaksanut vastustella. Istuin nyt hiljaa ja tyhjänä sängyn päätyä vasten, tuijottaen seinää edessäni.

"Tuntuuko sinusta pahalta puhua?"

En vastannut. En halunnut tai kyennyt.

"Minulla on ehdotus" hän totesi yhtäkkiä.

Nainen laski syliini ruudullisen vihkon, ja kynän. Katsoin niitä hiljaa, mutten jaksanut koskea niihin.

"Mitä jos kirjottaisit vastaukset kysymyksiini? Tuntuuko se paremmalta?"

Mietin hetken hiljaa. Nyökkäsin, ja tartuin tärisevin käsin paperiin ja kynään. Olimme siinä hetken, olin helpottunut ettei naisella ollut kiire.

"Millä adjektiiveilla kuvailisit Chanyeolia?"

Kurkkuani kuristi. En halunnut ajatella Chanyeolia. Kädet täristen kuitenkin tartuin paperiin, ja aloin hitaasti kirjoittaa.