you're beautiful | BTS ~ FIN

59.

*Taehyungin näkökulma*

Heräsin hikoillen. Peittoni oli kiertynyt kroppani ympärille kuin köysi, joka piteli minua paikoillaan. Huokaisten aloin irrottaa itseäni peitosta, ja oikoa puutuneita jäseniäni. Oli varmasti vielä yö, ja katsoin yöpöydän kelloa. 3:07 yöllä. Oikaisin peittoni, ja käännyin käpertyäkseni takaisin Hoseokin syliin. Toivottavasti hän ei ollut herännyt minun rapisteluuni, vaikka olin kyllä yrittänyt olla hiljaa. Käänsin katseeni viereeni, ja tajusin ettei Hoseok ollutkaan siinä. Hämmästyneenä kiersin katseellani koko huoneen läpi, mutta Hoseokia ei näkynyt. Kaikki muut nukkuivat paikoillaan, ja Jimin mumisi jotain unissaan, painautuen lähemmäs Yoongia. Kurtistin kulmiani, ja olin hieman vihainen. Missä Hoseok oli nyt? Oikeastaan tunsin itseni yksinäiseksi ja pelokkaaksi.
Kiepsautin itseni ylös sängystä, ja säpsähdin hieman kun jalkani koskettivat kylmää lattiaa. En tykännyt nukkua sukat jalassa, mutta vihasin silti kylmää lattiaa. Minusta se tuntui inhottavalta. Tassuttelin ulos makuuhuoneesta, ja varovasti kurkistin käytävään. Siellä oli pimeää, enkä kehdannut sytyttää valoja. Hiivin käytävää pitkin kohti keittiötä, toivoen löytäväni Hoseokin sieltä. Ehkä pojalla oli ollut vain nälkä, ja hän oli tullut syömään yöpalaa. Minäkin tein niin joskus, jos en pystynyt nukkumaan ja en raaskinut herättää Hoseokia.
Kävelin keittiön ovelle, ja astuin siitä sisään. Pöydällä oli himmeä pöytälamppu, joka valaisi keittiötä lämpimällä valollaan. Sen vieressä oli pari kirjaa, ja toinen kello. Se oli pysähtynyt, ja näytti aikaa 2:45. Pöydän ääressä istui Hoseok. Hän oli oikeastaan laskenut päänsä pöydälle, ja nukkui sitä vasten kasvot poispäin minusta. Aloin huomaamattani täristä, ja kävelin lähemmäs Hoseokia. Tajusin, ettei kaikki ollut niinkuin piti. Kaikki ei ollut kunnossa. Lähemmäs käveltyäni tajusin, että hänellä oli pullo kädessään. Siinä ei ollut etikettiä, mutta se oli lasia.

"Hoseok?" Kuiskasin hiljaa, ja tönäisin poikaa hellästi olkapäähän.

Hoseok ei reagoinut minuun, ja aloin hätääntyä. Oliko hän juonut liikaa? Hoseok oli luvannut ettei hän enää koskaan juo. Olin vihainen ja surullinen, mutta ennen kaikkea huolissani. Minua pelotti.

"Hoseok, oikeesti. Tää ei oo hauskaa."

Otin pullon pojan kädestä, ja yritin katsoa sen sisälle. En tiennyt mitä poika oli mennyt juomaan, joten sen kummemmin ajattelematta kaadoin loput pullon sisällöstä pöydälle. Silloin huomasin sen. Pullo oli täynnä nesteeseen sekoitettuja valkoisia pillereitä. Niitä oli myös pöydällä, ja Hoseokin sylissä. Tunnistin lääkkeet heti. Ne olisivat väärin käytettynä todella vaarallisia. Niillä olin yrittänyt tappaa itseni.

"Hoseok?" Sopersin. Mitä helvettiä, ei.

Tartuin pojan käteen, mutta hän ei reagoinut minuun mitenkään. Poika oli syönyt lääkkeitä. Paljon.

"HOSEOK"

Vedin hänen kylmän kehonsa pois pöydän äärestä syliini. Aivan kuin kaikki olisi hidastettua, kuin jossain elokuvassa. Kauhuelokuvassa. Tunsin kuinka kasvoni kostuivat kyyneleistä, ja tunsin kuristuvani. Olin varma että kuolen.

"Hoseok, Hoseok" sopersin tärisevällä äänellä, ja puristin pojan itseäni vasten.
En tuntenut hänen sydämensä sykettä omaani vasten. Olin nyt niin paniikissa, etten saanut happea. Painoin korvani Hoseokin rintaa vasten, kuullakseni hänen sydämensä tasaiset lyönnit. Huoneessa oli täysin hiljaista.

Silloin huusin. Huusin niin lujaa, että koko rakennus varmasti heräsi. En edes kuullut omaa ääntäni, huusin niin lujaa että korvani menivät lukkoon. Itkin hysteerisesti, ja yritin ravistella Hoseokia hereille. Poika ei avanut silmiään. Hänen sydämensä oli sammunut. Minun Hoseokini oli nukkunut pois.

En voinut uskoa tätä. En vain voinut. Tämä ei ollut totta. Minun Hoseokini, minun oma Hoseokini oli poissa. Hän oli tappanut itsensä keittiöön. Meidän keittiöön. Meillä piti olla yhteinen tulevaisuus, ja meidän piti myöhemmin muuttaa omaan asuntoon yhdessä. Meidän piti selvitä. Meidän piti elää onnellisena elämämme loppuun asti, niinkuin satukirjoissa. Meidän piti rakastaa toisiamme loppuun asti, ja lopun piti olla vasta ikuisuuden päässä. Olin niin pahassa sokissa, etten kyennyt ajattelemaan. Kyyneleet virtasivat poskilleni, ja yritin ravistella Hoseokia hereille. Tiesin etten voisi enää pelastaa häntä, tiesin kuinka vahvoja lääkkeet olivat. Minun omat lääkkeeni. Hoseok oli tappanut itsensä niillä.