you're beautiful | BTS ~ FIN

22.

*Taehyungin näkökulma*

Irrottauduim hetkeksi kauemmas Hoseokista. Hän katsoi minua edelleen huolestuneena. En kyennyt muistamaan milloin minusta viimeksi tuntui näin hirveältä, ehkä silloin kun Jungkook nukkui pois. Nyt kumminkin kaikki faktat iskivät päin kasvojani.
Jungkookia ei enää ole. Ihan sama mitä itselleni uskottelen. Hän ei ole enää elossa. Hän on kuollut. Kuollut. Hän ei katsele minua tuolta ylhäältä enkelin sädekehä päänsä päällä, eikä suojele minua sieltä käsin. Taivasta ei ole. Kaikki se roska on turhaa muodollisuutta, jonka tarkoituksena on lievittää surua. Mutta surua ei voi lievittää ikuisuuksiin, lopulta se iskee vasten kasvoja, murskaten kaiken alleen. Kaunis kulissi taivaasta ja enkeleistä särkyy, ja jälelle jää lohduton totuus. Jungkook on täysin poissa, hän ei tule enää koskaan takaisin. Ihan sama mitä kukaan sanoo tai tekee, Jungkook ei tule takaisin. En ymmärrä miten aivoni eivät koskaan kyllästy tämän jauhamista. Mutta nyt ajatukseni olivat jotenkin erilaisia. Aivan kuin kaikki vähitellen selvenisi. Yleensä selvenemisellä tarkoitetaan pilvien raosta pilkottavaa auringonsädettä, mutta ei nyt. Tälläkertaa selveneminen herätti minut hirvittävään todellisuuteen. Keuhkoihini sattui, ja sydämmeni itki. Irrotin käteni Hoseokin hupparista, ja vedin ne itseäni vasten. Oikestaan valehtelin itselleni. Tosiasiassa uskoin taivaaseen, ja olin varma että Jungkook katsoi minua ylhäältä tälläkin hetkellä. Minua hävetti, ja peitin kasvoni ihan kuin se jotenkin suojaisi minua. Häpesin itseäni.

"Voitko jättää mut hetkeks yksin" kysyin. Oikeastaan lauseeni ei ollut kysymys, vaan toteamus. Halusin miettiä rauhassa.

"En. Oon pahoillani. Mä pelkään liikaa, en haluu menettää sua. Kukaan ei haluu. Mä en pysty jättään sua nyt, toivottavast joku päivä ymmärrät sen" Hoseok sanoi hiljaa.

Katsoin häntä pitkään, ja hänen ilmeestään huomasi, ettei hän pystynyt lukemaan kasvojani. Nyökkäsin hiljaa.

"Okei" sain sanottua.

Kaikista maailman miljoonista sanoista valitsin juuri tuon. Säälittävää. Minulla olisi ollut niin paljon muuta sanottavaa. Totta puhuen olisin halunnut huutaa keuhkoni riekaleiksi, uudelleen ja uudelleen. Olisin halunnut huutaa Jungkookin nimeä, kunnes se olisi ainoa asia jonka käsitin. Halusin vetää viimeisen henkäyksen puhdasta ilmaa, ja sen jälkeen nukahtaa ikuisesti. Hoseok nosti kätensä poskelleni, ja silitti sitä. Hiljaa hän suuteli otsaani, ja painoi pääni rintaansa vasten.

"Sä et voi korvata Jungkookia" sanoin ajattelemattani.

"Tiedän. Enkä yritäkkään, en oo mikään hirviö." Poika vastasi.

"Uskon" vastasin nyyhkäisten. Silloin tunsin Hoseokin lämpimien sormien silittävän hiuksiani. En vastustellut, vaan jatkoin hiljaista nyyhkytystäni. Sydämmeni oli liian rikki. En kyennyt itkemään tai huutamaan, nyyhkytin vain hiljaa, melkein äänettömästi. Hoseok silitti takkuisia hiuksiani, joita olin yrittänyt tuloksetta kammata auki aiemmin.

"Taehyung, meidän on parempi lähtee nyt. Sun vointi ei oo lähelläkään hyvää, ja täällä alkaa pian sataa. Mä oon niin pahoillani"

En jaksanut enää vastustella, joten nyökkäsin hiljaa myöntyen pojan ehdotukseen.

-

"Taehyung ja Hoseok, missä te oikeen ootte ollu!" Jinin hätääntynyt ääni kuului keittiöstä, kun astuimme eteiseen.

"Ulkona" Hoseok vastasi tyynesti.

"Me oltiin niin huolissamme. Mitä tahansa ois voinu käydä, Taehyung missä sun takki on?"

"En mä ottanu takkia" vastasin totuudenmukaisesti.

"Hoseok miksi sä et vahtinu että Taehyung laittaa takin? Siellä on jäätävä ilma!" Jin vaahtosi. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä ulkona oikeasti oli tapahtunut, eikä kummallakaan meistä ollut sydäntä kertoa sitä hänelle.

"Mulla oli huivi" sanoin hiljaa.

"Ei se mitään Taehyung, lämmitin teille kaakaota jo valmiiksi. Menkää istumaan vaikka sohvalle"

Kömmin sohvalle, ja Hoseok katsoi minua kysyvästi. Nyökkäsin hitaasti, ja hän istui sohvalle viereeni. Käperryin poikaa vasten, ja suljin silmäni. Hoseok silitti hiuksiani, ja veti peiton meidän molempien päälle.

"Hoseok mikä tää meidän juttu on?" Kysyin vihdoin hiljaa.

"Taehyung. Ei meillä oo mitään juttuu. Haluan vaan pitää susta huolta, okei? Älä huolehdi, sä huolehdit liikaa." Poika vastasi hennosti hymyillen.

Hymyilin väkisin takaisin, pakottaen huuleni jonkinlaiseen virneeseen. Lopputulos oli varmaan melko hirvittävä, mutta olin liian väsynyt välittaakseni.

Jin toi meille kaakaota ja vasta leivottua pullaa. Otin kaakaomukin käteeni, ja lämmitin käsiäni mukin ympärillä. Hoseok maistoi pullaa, ja hymy levisi hänen kasvoilleen.

"Tää on ihan hiton hyvää. Taehyung, maista säkin"

Pudistin päätäni, mutta Hoseok vastusteluista huolimatta mursi palan pullastaan ja työnsi sen suuhuni. Totta, pulla oli taivaallista. Pitää muistaa kiittää ja kehua Jiniä jälkeenpäin. Olin vihdoin unohtanut Jungkookin hetkeksi, ja heikosti hymyillen nukahdin Hoseokin lämpimään syliin.