you're beautiful | BTS ~ FIN

105.

*Hoseokin näkökulma*

Aurinko paistoi lämpimästi, ja taivaalla leijui korkeintaan muutama valkoinen pilvenhattara. Puristin Taehyungin kättä, kun kävelimme puiston läpi hiljaa varovasti toisiamme vilkuillen. Kevät oli muuttunut pikkuhiljaa kesäksi, kesä syksyksi ja syksy taas talveksi. Nyt puiden silmut avautuivat jälleen kilpaa toistensa kanssa, päästäkseen nauttimaan melkein kesäisestä kevätpäivästä.
Niin uskomattoman paljon oli tapahtunut vuodessa. Vilkaisin Taehyungia, joka katseli hymyillen puiston nurmikolla kilpaa juoksevia oravia. Hän sipaisi vaaleaksi värjäämänsä hiukset silmiltään, ja hymyili aidosti. Puristin hänen kättään lujempaa, kuin peläten että se yhtäkkiä katoaisi. Tiesin kyllä ettei niin kävisi, mutta kaikki tuntui niin uskomattoman ihanalta ollakseen totta. Pojan käsi jota puristin oli yhä täynnä valkoisia arpia jotka hänen lyhythihainen t-paitansa paljasti, mutta ne olivat jo parantuneet loistavasti melkein vuoden puhtaana olon jälkeen. Ne eivät kuitenkaan koskaan katoaisi kokonaan, ja olisivat aina muistona niistä ajoista joista selvisimme sittenkin. Olin niin hiton ylpeä Taehyungista, ja halusin sanoa sen vielä miljardinnen kerran.
Olisi enää kuukausi meidän omaan hääpäiväämme. Minulla olisi korpinmusta puku, ja Taehyungilla lumenvalkoinen. Olimme päättäneet sen jo ikuisuus sitten. Kaikki oli valmista, suunnitelmat ja ideat jotka vihdoin pääsivät toteutukseen. Olin niin onnellinen että halusin tarttua pojan toiseenkin käteen, ja puristaa niitä molempia omissani vain kertoakseni taas kuinka onnellinen olinkaan.

"Tänään on niin kaunis päivä" Taehyung totesi yhtäkkiä, havahduttaen minut pilvilinnoistani.

"Toivottavasti silloinkin on" huokasin, ja Taehyung käänsi aurinkoisen katseensa minuun.

"Tietty silloin on. Miten muutenkaan?" Hän hymyili, paljastaen valkoiset hammasrivinsä.

"Huolehdin vaan. Jännittää."

Taehyung kallisti päätään vähäsen, ja olimme jo melkein puolessa välissä koko kaunista puistoaluetta.

"Muakin. Mutta se on vaan hyvä!" Hän nauroi, ja minä vain hymyilin.

Sitten kävelimme taas ihan hiljaa. Sellaisessa onnellisessa hiljaisuudessa, jollaista on vaikea selittää sanoin. Tuntui silti kuin maailmassa ei olisi mitään, ei mitään mikä voisi pilata tätä onnea. Olin jo melkein halkeamispisteessä, niin onnellinen minä olin.
Katselin polun reunalle istutettuja kukkia, ja niiden väriloistoa. Keltaiset narsissit huusivat onnellisuutta ja kevättä, ja jotkut kukista odottivat vielä lämpimämpiä säitä. Me kai olimme vain rohkeita kävellessämme t-paidoissamme ulkona, vaikka kevät vasta kurkki ovella.
Niinkuin jo sanoin, niin paljon oli tapahtunut vuodessa. Yoongi ja Jimin menivät kihloihin, ja Namjoon asuu yhä Narin kanssa. Hän on ylpeänä isähahmona sille pojalle, ja pitää huolta koko perheestä niin hyvin. Jin asuu yhä samassa kämpässä meidän, Yoongin ja Jiminin kanssa, koska hänen sanojensa mukaan emme me pärjäisi keskenään. Emmekä pärjäisikään, totta.
Myös Taehyung on parantunut vuodessa niin huikeasti. Hänen ahdistuneisuutensa on vähentynyt niin paljon, ja kaikkia lääkityksiä on laskettu niin häneltä kuin Yoongiltakin. Silti molemmilla on yhä huonoja päiviä, ja tolkuton määrä pillereitä. Lisäksi Taehyung kävi viime talvena jälleen läpi syvän masennusjakson, ja hänen syömisensä alkoi jälleen oireilla. Melkein menetin hänet taas, mutta taistelimme siitä urheasti läpi. En kadu yhtäkään niistä unettomista öistä, sain viettää kaikki ne suojellen Taehyungia sen sijaan että hän olisi joidenkin tuntemattomien vastuulla. Ja niin hän jälleen hiljaa nousi huterille jaloilleen, ja alkoi löytää elämästä niitä pieniä iloja, joiden takia jäädä ja parantua. Ja itsensä suoraan satuttamiseen hän ei sortunut kertaakaan, siitä minä pidin tarkasti huolen.

"Oon onnellinen."

Katsoin Taehyungia, ja hän sanoi sen uudelleen.

"Oon onnellinen."

"Mäkin. Mä oon niin helvetin onnellinen et on enää kuukausi siihen et oot oikeesti mun oma" mumisin.

Nolotti ehkä vähän puhua näin, kuulostin niin kliseiseltä ja rakastuneelta. Mutta niinhän minä olin?

"Oon sun ihan koko ajan, ei siihen tarvi mitään virallista valaa kertomaan. Se on vaan että muutkin tajuais sen kunnolla. Oon sun jo, ihan virallisesti, oikeesti" Taehyung nauroi, ja pyöräytin silmiäni.

"Joojoo, tiedän. Rakastan sua vaan, ok? Anna mun olla rakastunu."

"Mäkin sua, eikä se katoo mihinkään. En mä pärjäis ilman sua, ajatuskin tuntuu ihan mahdottomalta mulle?" Taehyung totesi, ehkä vähän kysyvästi.

"Enkä mäkään katoo mihinkään, koskaan. Oon aina tääl sun kaa."

Taehyung hymyili, ja kietoi sormensa tiukemmin omieni lomaan.

Sitten olimme taas hiljaa. Rauhallisen hiljaisuuden saattelemana kävelimme sitä polkua pitkin, puron virratessa vierellämme. Siinä oli vielä hieman jäätä, jota kevätaurinko ei ollut kerennyt kiireiltään sulattaa. Vesi kuitenkin liplatti iloisesti solisten, samaa tahtia meidän kanssamme.

"Hoseok?"

Katsoin Taehyungia, ja hymyilin.

"Niin?"

"Tää on varmaan ihan typerä kysymys, mut milloin sä tajusit et tykkäät pojista? Tykkäätkö sä edes vaan pojista? Oon tyhmä ja utelias, ja ei me varmaan koskaan olla puhuttu tästä. Mutta silti, mua kiinnostaa" Taehyung kysyi uteliaasti.

Katsoin häntä hetken hiljaa. Miten joku kykeni olemaan noin typerän suloinen?

"En mä tykkää pojista tai tytöistä, mä tykkään susta" vastasin hetken kuluttua.

Taehyung punastui vähän, ja hymyili.

"Mut niinku-"

"Joojoo. En oikeestaan tiedä? Oon kyllä pitäny mua ihan heterona aika pitkäänkin, kunnes mä tapasin sut. Aloin oikeesti miettiä et mitä hittoa, jos oisin tyttö niin oisin varmaan ihastunu. Mut hautasin mun tunteet ja ne ei nähny mitään päivänvaloa pitkään aikaan, sä olit suhteessa ja ei edes tunnettu kunnol. Sit... no niin, ja niin. Mä vaan rakastuin. Rakastuin suhun ja sun luonteeseen, ja halusin suojella sua? Tääkin me ollaan kyllä käyty läpi" nauroin, ja Taehyung katsoi minua silmiin.

"En mä koskaan kyllästy siihen et käydään tätä läpi. Joo, en mä ajatellu et sä voisit pitää musta. Olit hauska ja mukava, mut tuntu et et pitäny musta. Olin sulle jotenki tiellä, mut ehkä sä vaan yritit vältellä mua?"

"Jossain vaiheessa joo" myönsin. "En halunnu ruokkia mun tunteita, ja halusin niille aikaa kuolla rauhassa.

"Mut ei ne kuollu" Taehyung virnisti.

Pudistin päätäni, ja nauroin.

"Ei niin, ei ne kuollu. Rakastan sua, ja se oli niin vaikeeta myöntää itelleni. Oot vaan täydellinen, oon onnellinen ettei ne kuollu."

Taehyung kikatti, ja pudisteli vaaleaa päätään.

"Myönsit kuitenkin lopulta. Ja mä oon onnellinen et mulla on sut, oot auttanu mua pääsemään yli ja kokoomaan itteni niin pienistä sirpaleista?"

"Haluun vaan auttaa, ja sit se niinku... eteni" nauroin.

"Hyvä et eteni. Oot niin tärkee mulle."