you're beautiful | BTS ~ FIN

54.

*Taehyungin näkökulma*

"Kato tätä"

Nostin katseeni, ja käänsin sen taas kohti kuvakirjaa. Hoseok osoitti sormellaan kuvaa, jossa Jin ja Namjoon istuivat vierekkäin sohvalla katsomassa jotain elokuvaa.

"Muistatko tän, ulkona sato ja haluttiin kaikki olla sisällä turvas"

Hymyilin, sillä muistin tuon päivän hyvin. Seuraava kuva oli samalta päivältä. Jimin istui hätääntyneenä Yoongin kainalossa, ja Yoongi silitti hänen hiuksiaan. Poika pelkäsi kuollakseen ukkosta, joka oli minusta suloista.
Hoseok käänsi sivua, ja katsoin sen ensimmäistä kuvaa. Hoseok istui keittiön pöydän ääressä, ja puhui puhelimeen.

"Kelle sä puhuit?" Kysyin.

Hoseok näytti hieman säikähtäneeltä, ja katsoin häntä ihmeissäni.

"Mun faijalle"

Katsoin Hoseokia kiinnostuneena.

"Mä tiedän susta loppujen lopuks niin vähän. Mä en tiedä mitään sun perheestä. Millanen perhe sulla on?"

Hoseok huokaisi surullisena, ja säikähtäneenä kiedoin käteni hänen ympärilleen.

"Anteeks, en ois saanu kysyy sulta tota."

Hoseokin suu kääntyi hymyyn, ja hän silitti poskeani.

"Mun isä ei ollu koskaan kotona. Se tapaili jotain naista ulkomailla, eikä sitä näkyny usein. Myös sen työt oli ulkomailla."

Puhuessaan Hoseok vaikutti apealta. Hän ei enää hymyillyt, vaan tuijotti kuvaa vakavana.

"Mutta pitihän sun äiti susta huolta silti? Ettet ollu yksin?"

Hoseok näytti entistä surullisemmalta, ja silloin tajusin sanoneeni jotain väärin. Toivoin etten olisi koskaan avannut suutani.

"Mun äiti on kuollu."

Tunsin piston sydämessäni. Kaikki ne kerrat jolloin olin huutanut Hoseokille siitä, miten hän ei tiedä miltä läheisen menettäminen tuntuu. Kaiken aikaa hän oli tiennyt. Mutta hän ei ollut halunnut korottaa ääntään minulle, tai puhua omista murheistaan. Minusta tuntui niin pahalta.

"Mä oon niin pahoillani, oikeesti" sopersin hiljaa.

"Ei se mitää. Olin sillon niin pieni ja oon jo päässy siitä yli."

Minusta tuntui silti niin pahalta.

"Musta tuntuu nii pahalta. Mulla oli niin hyvä lapsuus. Mun vanhemmat välitti musta, ja tuki mua kaikessa. Ja mulla on ihana pikkusisko. Sit sä jouduit kokemaan jotain tollasta ihan yksin."

Tunsin kuinka kyyneleet kohosivat silmiini, enkä voinut sille mitään.

"Hys Taehyung, älä itke mun takii. Oon kunnossa, oon okei. Okei? Älä itke"

Sitten hän pyyhki kyyneleeni peukalollaan, ja suuteli minua nopeasti. Niiskaisin, ja nyökkäsin.

"Mennään seuraavaan kuvaan, ei muistella enää tätä"

"Okei"

Seuraavalla sivulla oli kuva minusta ja Jungkookista. Olimme jälleen sillä tutulla sohvalla. Hän istui sylissäni, pää rintaani vasten. Poika kuunteli sydämeni lyöntejä, ja näytti onnelliselta.

"Tää on nätti kuva"  Hoseok totesi. Sipaisin kuvaa sormellani, ja hymyillen nyökkäsin.

Seuraavassa kuvassa Jungkook istui auton ratissa. Muistan kuinka hän halusi ajaa minut ja Hoseokin kauppaan. Pojalla ei ollut ajokorttia, mutta omasta mielestään hän oli oppinut Namjoonilta tarpeeksi. Pääsimme turvallisesti kauppaan ja takaisin, ja Jungkookin ilme oli sanoinkuvailemattoman onnellinen. Hän oli ollut niin ylpeä itsestään. Hymyillen katsoin kuvaa, ja Hoseok hymyili myös.