you're beautiful | BTS ~ FIN

103.

Moi taas! Tähän alkuun tällanen ilmotusjuttu josta haluaisin sanoa vähän. Oon huomannu et monet lukee tätä kirjaa, ja mul on oikeesti tosi suuri lukijamäärä. En vois olla enempää kiitollinen siitä❤️ kuitenkin sillon tällön muiden kirjoista löytyy kommentteja tähän kirjaan tai muhun liittyen. Ymmärrän että te tarkotatte vaan hyvää ja oon tosi onnellinen että jotkut asiat muistuttaa teitä tästä, mutta se ei saata aina tuntua mukavalta sen kirjan kirjottajasta. Ihana kuulla aina kehuja, mutta toivoisin että kertoisitte ne tulevaisuudessa mulle ettei kellekkään tulis paha mieli❤️ En halua syyttää ketään, ja en oo vihanen enkä mitään, halusin vaan sanoa tästä sanasen. Oon tosi onnellinen että tästä kirjasta tykätään, mutta pyydän ettette vertaile tätä ja muita kirjoja keskenään. Jokaisen kirja on oma teoksensa ja aivan yhtä arvokas❤️

*Yoongin näkökulma*

Istuimme Jiminin kanssa ulkona puutarhapöydän ääressä. Lumi oli jo sulamassa, ja paljasti altaan talven pahoinpitelemiä nurmikkoläiskiä. Linnut lauloivat pihapuissa, ja aamuauringon säteet häikäisivät Jiminin ruskeita silmiä. Nenäänsä nyrpistäen hän nosti kätensä silmilleen, ja yritti siristellen katsella aamutaivasta.

"Onks sul vielä huono olo?" Kysyin hymyillen.

Jimin katsoi minua, ja pudisti päätään niin että hänen vaaleat hiuksensa menivät aivan sekaisin.

"Nyt mulla on paljon parempi olo" hän hymyili, ja puristi kättäni tiukemmin hieman kylmillä käsillään.

Olin saanut aiemmin uuden viestin Kwanilta. Hän pyysi minua ja Jiminiä hänen ja Chanyeolin seuraksi kahville, mutta emmin hetken sen kertomista Jiminille. En tiennyt haluaisiko hän edes lähteä, ja pelkäsikö hän Chanyeolia. Poika joskus kertoi minulle pelkäävänsä että menettäisi minut taas Chanyeolille, ja minä olin nopeasti pudistellut päätäni ja kertonut ettei niin kävisi enää koskaan.

"Tota...Jimin?" Yskäisin hiljaa. Hengitykseni huurusi ilmassa, ja haihtui sitten olemattomiin.

"No?" Hän kysyi, ja hymyillen hän katsoi minua silmiin.

"Kwan lähetti mulle uudelleen viestiä. Se pyysi meitä niille kahville" sanoin, ja puristin Jiminin kättä lujemmin.

Jimin katsoi minua hetken, ja hymyili sitten.

"Missä ne asuu? Mennään vaan. Mua oikeesti kiinnostaa mitä niille kuuluu, ja kuulla enemmänki ku yks viesti."

Suupieleni sulivat hymyyn, ja Jimin laski katseensa maahan.

"Ihan tässä lähellä, voidaan mennä bussil. Ne kutsu ihan tänään, haittaako jos lähetään vaikka saman tien?" Kysyin, ja hymyilin arasti.

"Ei mua haittaa."

Nojauduin suutelemaan Jiminiä, mutta hän tarttui pienillä käsillään hellästi kiinni päästäni eikä päästänyt minua enää menemään. Hymyilin itsekseni, ja suutelimme siinä jonkun aikaa, en tiennyt kauanko. Jimin sai minut aina unohtamaan missä olen, paljonko kello on ja mitä ympärilläni tapahtui. Sen pojan hellä kosketus ihollani oli minulle niin paljon parempi lääke kuin kaikki ne kymmenet tabletit ja pillerit, joilla jouduin yhä terästämään juomani aamuisin ja iltaisin. Lääkkeiden määrä oli oikeasti hurja, mutta hymyillen Jimin auttoi minua laskemaan ja punnitsemaan niitä. Kaikki tuntui paljon helpommalta kun hän auttoi minua niinkin arkisessa asiassa, kuin lääkkeiden otossa. Värikkäät pillerit eivät säikyttäneet poikaa, korkeintaan aluksi hän kysyi jouduinko oikeasti ottamaan näin paljon kerralla. Mutta ilman niitä lääkkeitä en varmasti pysyisi tolpillani, enkä halunnut tuhlata elämääni siihen pimeyteen. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, Jimin oli minun syyni kammeta itseni ylös sängystä joka aamu, ja niellä tusina erimuotoisia ja kokoisia lääkkeitä jotta pysyisin tässä todellisuudessa, hänen luonaan.
Oikeasti ajatus siitä että ilman niitä lääkkeitä voisin satuttaa Jiminiä, tai olla suuttuessani vaarallinen pelotti minua. Jiminin pelosta lasittuneet kasvot kummittelivat yhtä pahimpana painajaisenani, ja syyllisyys siitä että minä olin syy hänen kauhuunsa kaiversi sydäntäni yhä. Tiedän että se johtui vain sairaudestani, mutta minä se olin silti.