you're beautiful | BTS ~ FIN

27.

Anteeks et tässä on taas kestäny, oon ollu ilman nettiä mökillä viimesen muutaman päivän. Tässä kumminki uus osa, toivottavasti tykkäätte!

*Jiminin näkökulma*

Puristin käteni nyrkkiin. Huudostani huolimatta Yoongi oli yhä takanani, eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen. En kuitenkaan halunnut kääntää selkääni, ja huutaa uudelleen. Se olisi ollut vielä lapsellisempaa.

"Jimin"

En vastannut.

"Haluuks oikeesti että lähen?" Yoongi kysyi hiljaisella äänellä.

Minua kävi melkein sääliksi poika, ja olin hyvin lähellä kääntyä ja pyytää anteeksi. Silloin kuitenkin muistin miksi olin vihainen, ja päättäväisesti jatkoin käsieni puristamista nyrkkiin.

"Okei" Yoongi sopersi, ja kompuroi ylös.

"Hei sitten" hän sanoi itkuisella äänellä, ja käänsi minulle selkänsä.

Kuulin pojan askeleiden loittonevan, ja muuttuvan pian juoksuksi. En tiennyt minne suuntaan hän juoksi, mutta uskottelin itselleni ettei minua kiinnostanut. Käänsin katseeni kohti häntä, ja näin vilaukselta kuinka hänen maastonvihreä paitansa katosi puiden lomaan. Poika juoksi täsmälleen päinvastaiseen suuntaan kämpältämme, ja hämmentyneenä mutta vihaisena tuijotin hänen peräänsä.

Hetken aikaa istuttuani, aloin miettiä minne poika juoksi. Halusin ajatella hänen vain tarvitsevan aikaa, mutta todellisuudessa ajatukseni maalasivat jatkuvasti kauhukuvia mieleeni. Oliko hän ottanut käskyni painua helvettiin liian tosissaan? Tunsin kyyneleiden valuvan uudelleen poskilleni, ja yritin vihaisesti pyyhkiä niitä pois. Ei minulla ollut mitään syytä itkeä, eihän?

Lopulta huono omatuntoni kävi liian voimakkaasti, ja nousin seisomaan. Pitkän ajan istumisen jälkeen jalkani tuntuivat heikoilta ja huterilta. Onnistuin kuitenkin kampeamaan itseni ylös, ja katsoin metsän suuntaan. Ilta oli alkanut hämärtää, ja aurinko laski puiden taakse. Nopeasti kaivoin puhelimeni taskustani ja lähetin Namjoonille viestin.

Jimin: onko Yoongi siellä?

Odotin muutaman minuutin, kunnes puhelimeni kilahti.

Namjoon: ei. Mutta tuu pian kotiin, alkaa olla myöhä

En vastannut, vaan tungin puhelimeni takaisin taskuuni. Lähdin juoksemaan kohti metsää, huutaen hiljaa Yoongin nimeä.

En nähnyt tummahiuksista poikaa missään, ja ilma alkoi kylmentyä. Hytisin ohuessa takissani, ja kiedoin käteni ympärilleni. Silloin muistin, että Yoongi oli lähtenyt perääni ainoastaan t-paidalla. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, värisin hiljaa paikoillani.

En kyennyt kulkemaan pidemmälle näin kylmällä, joten päätin kääntyä takaisin. Olin huutanut kurkkuni käheäksi, ja olin varma että Yoongi oli kuullut minut. Hän ei vain ollut tullut esiin, koska käskin hänet pois luoltani. Kaivoin puhelimeni taskustani, ja näppäilin siihen viestin:

Jimin: Oon pahoillani. Tuu kotiin, rakastan sua

Loppujen lopuksi sain mitä halusin, hienoa. Mutta halusinko minä tätä? Jos lämpötila kääntyisi pakkasen puolelle, Yoongi voisi jäätyä kuoliaaksi. Ravistin nuo ajatukset mielestäni, ja harpoin itkuisena kotiin. Yoongin kengät eivät olleet eteisessä, eikä ollut hänkään. Hän ei ollut vielä kotona. Potkin kengät eteiseen, ja ryntäsin olohuoneen läpi kohti makuuhuonetta.