you're beautiful | BTS ~ FIN

63.

*Yoongin näkökulma*

Juttelimme Namjoonin kanssa vähän aikaa, kunnes hän ehdotti että menisin puhumaan Jiminille. Pudistin päätäni, en pystynyt kohtaamaan häntä enää. Minua hävetti liikaa.

"Kyllä Jimin ymmärtää"

"Mitä vittua sen pitäis ymmärtää, mä just melkein pahoinpitelin sen?"

Namjoon huokaisi hiljaa.

"Yritä ees, ei asioita ratkota istumalla eri huoneissa."

Lopulta päätin yrittää puhua Jiminille. Ehkä hän todella antaisi anteeksi, jos minulla olisi tuuria. Nousin keittiön penkiltä, ja huokaisten kävelin ovelle. Tassutin olohuoneeseen, ja niinkuin olin arvellut, Jimin istui siellä. Hän nojasi nyyhkyttäen Jiniin, ja sopersi jotain. Minut nähdessään hän purskahti itkuun, ja yritti kauhuissaan suojautua Jinin taakse. Hän pelkäsi minua.

"Jimin..." sopersin, mutta poika käänsi katseensa pois. Hän ei halunnut puhua minulle, häntä pelotti.

"Yoongi, oot säikyttäny Jiminin tosi pahasti. Se ei halua olla sun kaa missään tekemisis. Ehkä on vaan parempi et lähdet, etkä tuu vähään aikaan takaisin."

Katsoin Jiniä epäuskoisena.

"Mitä?"

"Kuulit mitä mä sanoin. Älä laita mua toistamaan sitä" Jin huokasi.

Tunsin kyyneleiden nousevan silmiini, ja juoksin ulos huoneesta. Minua itketti todella. Minua ei haluttu tänne, ja tajusin kyllä syyn. Olin vaarallinen muille. Jopa rakastamalleni ihmiselle.

Saavuin eteiseen, ja heitin melko paksun hupparin ylleni. Vedin mustat converset jalkaani, ja avasin oven. Kyyneleet valuivat poskilleni, kun astuin rappukäytävään. Namjoon huusi nimeäni, mutta paiskasin oven kiinni perässäni vaimentaen pojan huudot.
Minne minä edes menisin? Minulla ei ollut paikkaa johon mennä. Kävelin ulos, ja tummalta taivaalta satoi lunta. Värisin hieman, mutta en kääntynyt takaisin. Ihan sama vaikka jäätyisin.

Olin kävellyt ehkä puoli tuntia, kuunnellen hiljaisuutta ja lumen narskuntaa tennareideni alla. Näin matkallani yksinäisen variksen, joka kai etsi syötävää. Minua säälitti se, olimme molemmat yksin. Varis vain tiesi miten toimia, ja minä olin täysin avuton. Itkin yhä, ja kasvojani paleli. Olin jumissa ajatuksieni kanssa kuin leijona häkissä, ja halusin huutaa pahan olon pois sisältäni. Mahassani tuntui pahalta, ja minua oksetti. Potkin lunta, ja kiedoin käteni mahani suojaksi. Se ei auttanut, ja pysähdyin kakomaan pimeän tien viereen.

Nostin katseeni vihdoin ylös, ja tajusin saapuneeni läheiselle sillalle. Kävelin sitä pitkin, antaen käteni kulkea sen kaiteen päällä. Pysähdyin puoliväliin, ja tuijotin mustaa vettä joka ei ollut voimakkaan virtauksen takia jäätynyt umpeen. Niinkin hullu ajatus kävi mielessäni, että hyppäisin. Ravistelin sen kuitenkin mielestäni, en minä sentään niin epätoivoinen ollut. Tuijottelin vettä hetken, nojaten kaiteeseen.

"Mitä sä vaeltelet täällä yksin?"

Säpsähdin ystävällistä ääntä, ja käännyin. Takanani seisoi pitkä poika, joka oli peittänyt kasvonsa maskilla, ja vetänyt takkinsa hupun päänsä ylitse.

"Oot varmasti jäässä, sun huulet on ihan siniset" ystävällinen poika jatkoi. En nähnyt hänen kasvojaan, mutta jokin hänessä veti minua puoleensa. En vastannut hänelle mitään.

"Tuu mun mukaan, jäädyt kuoliaaks" hän lopulta ehdotti, ja hitaasti nyökkäsin. Ei minulla ollut muutakaan. Poika kääntyi kannoillaan, ja odotin hetken. Sitten kävelin hänen peräänsä, sen kummemmin asiaa miettimättä.