20.

2.5K 217 118

par vesikorento

par @vesikorento

Loin uuden kirjan oneshoteille, mutta siellä ei tosiaan ole vielä muuta kuin aloitus. Sinne on pyydetty ficcejä mm. big bangist, exost, mosta x'st ja seventeenist, ja yritän toteuttaa niit. Sinne kommentteihin voi myös heittää toiveita millasii ficcei haluisitte ja keistä, mut en lupaa et toteutan kaikkia! Also kiitos jälleen kerran kaikista kommenteista, oon sanaton❤️

*Taehyungin näkökulma*

Kävelin pitkin harmaata tietä kohti bussipysäkkiä. Olin vihdoin Yoongin ja Hoseokin ehdotuksesta päättänyt koota itseni, ja poistua talosta. En ollut varma kauanko olin siellä istunut, mutta ei sillä toisaalta ollut väliä. En ollut myöskään varma oliko muiden koulu jo alkanut, tai olinko sairaslomalla. Nyt jo hieman viilennyt tuuli pörrötti sotkuisia hiuksiani, ja pyyhkäisin ne varovasti pois silmiltäni. Kiedoin harmaan kaulahuivini tiukemmin kaulalleni, ja jatkoi kävelyä.
Matkaa pysäkille oli kämpältämme jonkin verran, mutta halusin kävellä. Kyydin pyytäminen muilta olisi ollut outoa, enkä halunnut muita mukaani. Siinä kävellessäni muistelin viimeöistä untani. En ollut varma pidinkö siitä, vaiko en. Siinä olimme ulkona, kahdestaan. Jungkookin kanssa. Juttelimme, ja hän silitti poskeani. Kysyin häneltä, että miksi hänen oli ollut pakko lähteä ja jättää minut tänne yksinäni. Hän vastasi etten ollut yksin, minulla oli Hoseok. Ja Yoongi. Ja Jin. Ja Namjoon. Ja Jimin. Toistin kysymykseni, mutta hän vain pudisti päätään. Sitten hän sanoi rakastavansa minua, ja kertoi että tapaisimme vielä. Sen jälkeen hän kiipesi viereiselle kalliolle ja katosi pieninä sirpaleina ilmaan. Jäin yksin istumaan nurmikolle, ja tuijotin näkyä. Jostakin syystä minusta tuntui turvalliselta silloin. Tusin kuinka hän oli lähelläni, eikä päästäisi irti.

Huomaamattani olin saapunut bussipysäkille. Hämmentyneenä katsoin taakseni, miettien, olinko todella kävellyt jo tänne asti. Lopulta kohautin vain hartioitani, ja istuin autiolle pysäkille odottamaan. Minun ei tarvinut odottaa kauaa, kun bussi jo saapui. Maksoin lippuni, ja valitsin tyhjän paikan bussin takaosasta. Laskin reppuni viereiselle penkille. Ei sillä että repussani olisi ollut jotain tärkeää, kannoin sitä mukana vain tottumuksesta. Olin jättänyt kaiken muun paitsi kännykkäni kotiin. Senkin olin ottanut vain, ettei Hoseok huolestuisi kun minua ei näkyisi kämpillä.
Hoseok. Ajatukseni siirtyivät tuohon pirteään oranssihiuksiseen poikaan. Hän piti minusta huolta, ja on auttanut minua paljon sen jälkeen kun Jungkook nukkui pois. En halua sanoa, tai edes ajatella sanaa "kuoli", sillä minusta se ei ole kaunis sana. Oho, nyt ajattelin. Joka tapauksessa Hoseok ansaitsee minun puolestani kaiken. Ilman häntä en välttämättä olisi tässä.
En ole oikeastaan varma, mitä meidän välillämme on. Hoseok pitää minua aina sylissään, ja pyyhkii kyyneleeni. Minusta tuntuu turvalliselta hänen lähellään, mutta toisaalta tunnen syyllisyyttä. Ei Jungkookia voi korvata. En voi vain siirtyä toiseen heti kun edellinen on poissa. Hirvittävä ajatus.
Ravistelin päätäni, ja katsoin ikkunasa ulos. En tunnistanut ohi viliseviä maisemia. Pian kuitenkin painoin bussin seinässä olevaa punaista stop-nappia, ja bussi pysähtyi sihahtaen. Nostin reppuni, ja kömmin ulos auenneista ovista.
Ilma täälläpäin oli erilaista kuin kaupungissa. Ihankuin siinä olisi jotain rauhoittavaa, joka yrittäisi kertoa minulle ettei ole syytä huoleen. Tuhahdin. Olihan minulla, aika montakin.
En tiedä milloin ajattelutavastani oli tullut näin melankolinen. Ennen olin niin positiivinen, ja pystyin löytämään kaikesta jotain positiivistä. Aurinkoinen asenteeni ei ollut ollut kaukana Hoseokin omasta, ja olin siitä ylpeä.

Avasin kohmettunein käsin hautausmaan portin. Käännyin, ja suljin sen perässäni. Annoin jalkojeni kantaa minua pitkin polkuja, enkä välittänyt missä kuljin. Katselin jalkojani, ja työnsin käteni taskuihini lämpenemään. Olisi ehkä kannattanut ottaa takki, mutta mitäs sitä jälkeenpäin viisastelemaan. Hengitin puhdasta ilmaa keuhkoihini, ja puhalsin sen pois. Ajattelin että tätä ilmaa Jungkook oli myös joskus hengittänyt. Lohduttava ajatus minulle, pakko myöntää. Ja tänne hänen kaunis ruumiinsa oli myös haudattu. Muistan hämärästi kuinka Hoseok kysyi, olisiko minulla viimeisiä terveisiä Jungkookille. Otin paperin ja kynän, ja kirjoitin pojalle lyhyen viestin.

"Rakastan sinua."

Työnsin mukaan myös korun kaulastani. Se oli ehkä tärkein omistamani esine, mutta Jungkook oli tärkeämpi.
Sain myöhemmin kuulla, että se lappu ja koruni oli haudattu pojan mukana. Lohduttavaa, jälleen.

Pian saavuin perille. Kasteen jäljiltä märässä maassa seisoi valkea hautakivi. Siihen oli kultaisin kirjaimin kaiverrettu:

Jeon Jungkook
19xx-20xx
Olet kaunis

Poskilleni vieri muutama kyynel, ja kyykistyin kiven vierelle. Silitin sitä hiljaa sormenpäilläni.

"Jungkook..."

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kävin hänen haudallaan. Tunteet risteilivät päässäni, ja en ollut varma mitä tunsin. Sisälläni kasvoi pakahduttava tunne, enkä tiennyt mitä se oli.

"Jungkook mä..." aloitin värisevällä äänellä.

Hautausmaalla ei ollut näin aikaisin aamusta ketään muita, joten en välittänyt siitä että näytin varmasti hullulta.

"Jungkook mulla on niin ikävä sua. Musta tuntuu et en kestä. Mut kaikki on auttanu mua. Paljon. Oon päässy jo pahimman yli, ja oon siitä niille ikuisest kiitollinen. Hoseok on auttanu mua eniten. Ilman sitä en välttämättä olis täs."

Tässä vaiheessa pidin pienen tauon, ja selvitin ajatuksiani.

"En oikeestaan tiiä mitä mä tunnen sitä poikaa kohtaan. Ois epäreilua tuntee jotai vahvempaa. En mä halua sitä. Mä rakastan sua. En Hoseokia."

Taas hiljaisuus.

"Oisimpa kuollu. Voisin olla sun kaa. Ikuisest. En mä jaksa enää. Haluun vaa tuntee sun lämpimän kehon mua vasten, haluun vaan koskettaa sua. Oot mun kaikki, ja ilman sua en oo mitään. Ei mulla oo syytä roikkua täällä ilman tarkotusta. Sä oot mun tarkotus. Ilman sua oon ihan turha, vien vaa turhaa tilaa maapallol."

Vedin taskustani kokoontaittuvan puukon.

"Haluun vaan sun luo. En haluu mitää muuta. Haluun elää sun kaa onnellisena ikuisest. Ilman sua en voi koskaa olla onnellinen."

Tunsin kyyneleiden virtaavan kasvoilleni.

"M-mä e-en tiedä" änkytin.

"Ei kai mul oo mitää viimesii sanoi. Sellasii hienoi niinku elokuvis. Emmätiiä. Tää kai oli täs. En ois halunnu et tää päättyy näin, etkä varmaa säkää. Ja oon pahoillani jos sotken sun haudan. Tai pilaan sen. Mut haluun olla sun lähel nyt kun on tullu aika lähtee. Haluun kuolla tääl. Oon todella pahoillani."

Silloin painoin veitsen ranteelleni.