𝔸𝕧𝕒 𝕊𝕡𝕣𝕚𝕟𝕘𝕗𝕚𝕖𝕝𝕕: 𝕍𝕦𝕠𝕤𝕚 𝕧𝕖𝕝𝕙𝕠𝕛𝕖𝕟 𝕡𝕒𝕣𝕚𝕤𝕤𝕒

Prologi.

17. elokuuta.

Rakas päiväkirja.

Et ikinä usko, mitä kaikkea on parin viikon aikana ehtinyt tapahtua. Kerrottavaa on niin paljon, etten tiedä riittääkö yksi päiväkirja siihen, mutta aion silti yrittää. Kaikki alkoi eräänä kauniina päivänä, kun olin juuri tullut kotiin koulusta...

***
"Äiti? Isä? Oletteko te siellä?" huhuilin ja heitin koululaukkuni - olin suunnitellut ja luonut sen itse, koska olinhan minä sentään muotisuunnittelija - eteisen lattialle samalla, kun potkin kengät jalastani.

Ei vastausta. Astuin keittiöön katsomaan olisivatko he sattumoisin jättäneet jotain lappua siitä, minne olivat menneet. Ei mitään. Rypistin otsaani ja harkitsin jo soittavani kummallekin töihin, mutta sitten päättelin, että heillä vain menisi tavallista myöhempään töissä. Tekaisin itselleni voileivän ja istuin keittiön pöydän ääreen.

Otin suunnitelulehtiöni esiin ja aloin hahmotella uutta mallistoani. Olin muotisuunnittelija - tai oikeastaan aloittelija, koska olin vasta 17-vuotias - ja rakastin kaikkea muotiin liittyvää. Äiti ja isä olivat useaan otteeseen kehuneet töitäni ja luvanneet perustavansa minulle oman muotistudion sitten, kun meillä olisi siihen varaa. Tiesin, että he sanoivat niin vain, koska halusivat näyttää olevansa ylpeitä taidoistani. Meillä ei koskaan tulisi olemaan varaa sellaiseen turhanpäiväiseen asiaan, kuin muotistudioon.

Havahduin ajatuksistani, kun puhelin alkoi soida ja kiirehdin eteiseen. Vastasin puhelimeen mahdollisimman asialliseen sävyyn:

"Ava Springfield."

"Robert ja Christina Springfieldin 17-vuotias tytär?" kuului vieras miehen ääni ja vastasin myöntävästi.

"Vanhempasi ovat joutuneet onnettomuuteen neiti Springfield. Pyytäisimme teitä tulemaan sairaalaan niin pian kuin mahdollista", miesääni kertoi.

Kylmät väreet virtasivat lävitseni ja rykäisin.

"Kuinka vakava tilanne on?" kysyin rykäisystä huolimatta käheällä äänellä.

"Parempi, että kuulet uutiset vasta paikan päällä", mies totesi ja pelko valtasi minut heti.

"Minä tulen niin pian kuin pääsen", sopersin ja suljin puhelimen.

Nappasin kotiavaimet, lukitsin ulko-oven ja riensin autolleni. Oli minulla sentään oma auto, vaikkei muotistudiota. Ajoin niin lujaa kuin nopeusrajoitukset mahdollistivat ja pysäköin auton Kalifornian suurimman sairaalan pysäköintialueelle. Lähes juoksin sisälle ja suoraan vastaanottotiskille.

"Ava Springfield, tulin vanhempieni vuoksi", huohotin hengästyneenä.

"Kolmas kerros, ensimmäinen ovi vasemmalla", tiskin takana istuva nainen ilmoitti.

Kiitin ja riensin hissille. Jouduin odottelemaan jonkin aikaa ennen kuin hissi tuli ja sisäpuolella painoin kolmannen kerroksen nappia. Kun hissin ovet avautuivat viimein, ryntäsin käytävää eteenpäin oikealle ovelle ja koputin siihen. Sisältä kuului askelia ja hetken päästä oven avasi suunnilleen 40-vuotias mies.

"Neiti Springfield?" hän kysyi ja nyökkäsin.

Mies - joka taisi olla lääkäri - päästi minut sisään. Näin vanhempieni makaavan sairaalasängyillä silmät tuijottaen lasittuneena eteenpäin. Ryntäsin itkua pidätellen heidän luokseen samalla, kun lääkäri kertoi tapaturmasta. En ollut siinä kunnossa, että olisin erityisemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että lääkäri kertoi molempien työkavereiden kertoneen lähes samanlaiset tarinat. Molemmat oli löydetty huoneista tismalleen noissa asennoissa, eikä huoneissa ollut mitään merkkiä siitä, että siellä olisi tapahtunut mitään erikoista. Ei merkkiäkään siitä, että siellä olisi tapahtunut murha.

"Murhien syitä ei tiedetä vielä. Olemme tehneet lukemattomia tutkimuksia tilanteen suhteen, mutta olemme rajanneet jo lukemattomia vaihtoehtoja pois. Jos en tietäisi sen olevan mahdotonta, sanoisin, että tässä on tapahtunut jotain yliluonnollista", lääkäri totesi.

Minä en saanut sanakaan suustani. Heti, kun olimme käsitelleet asian lääkärin kanssa, minut pistettiin kirjoittamaan tädilleni - ainoalle elossa olevalle sukulaiselleni, joka asui Englannissa - ja alkaa hoitamaan muutto- ja perintöasioita.

Kaiken tämän onnettomuuden luoman hälinän keskellä tiedostin varsin hyvin, mitä tämä merkitsisi. Minä lähtisin Kaliforniasta. Muuttaisin kokonaan eri maahan ja joutuisin hyvästelemään ystäväni, entisen kouluni ja kaikki muutkin minulle tärkeät asiat. Yhden päätöksen olin kuitenkin jo tehnyt, minä en järjestäisi vanhemmilleni minkäänlaisia hautajaisia. Minusta ei olisi siihen, eikä sitä järjestäisi kukaan muukaan.

***
Tällä hetkellä olen taksissa matkalla tätini luokse. Ajatella, ettei hän viitsinyt tulla edes vastaan lentokentälle. En ole koskaan ennen tavannut häntä ja olen hieman peloissani siitä, mitä mieltä hän on minusta. Mutta nyt on mentävä. Kirjoitan taas huomenna.

-Ava Springfield-

***
(587 words)

Prologista tuli lyhyempi, kun virallisista luvuista. Aloitin näköjään taas uuden tarinan. No, pitää toivoo, että saan vanhatkin joskus valmiiks. Onko tässä vaiheessa vielä mielipiteitä tarinasta?