𝔸𝕧𝕒 𝕊𝕡𝕣𝕚𝕟𝕘𝕗𝕚𝕖𝕝𝕕: 𝕍𝕦𝕠𝕤𝕚 𝕧𝕖𝕝𝕙𝕠𝕛𝕖𝕟 𝕡𝕒𝕣𝕚𝕤𝕤𝕒

3. Luku. Ensimmäiset loitsut ja jotain muutakin.

Tökin täysin ruokahaluni menettäneenä ruokaa lautasellani. Oli lounasaika ja olin tänään ollut ensimmäisillä tunneillani. En ollut osallistunut niihin vielä mitenkään erikoisesti, vaan olin vain seurannut vierestä muiden puuhailua ja samalla suunnitellut mielessäni uutta mallistoani. Sille pitäisi myös keksiä sopiva nimi.

Olin suunnitellut pitäväni joskus muotinäytöksen Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa ja olin päättänyt pyytää Alexandraa, Isabellaa ja Lilyä malleikseni. Olin myös miettinyt, haluaisikohan Alice Prewett myös malliksi. Hän oli yksi huonetovereistani, mutta ei oleillut minun, Lilyn, Alexandran ja Isabellan kanssa.

Tytöt olivat menneet juttelemaan McGarmiwan kanssa tulevista oppitunneistani, mutta harmikseni he opettaisivat minua vasta loppuviikosta. Oli tiistai, joten tänään minua opettaisi joku niistä muista ilmoittautuneista. Toivoin todella, että he eivät olisi ärsyttäviä.

"Ava?" kuului tytön ääni takaani ja käännyin ympäri tuolilla.

"Ai. Hei Alice", tervehdin ja yritin keksiä, mitä asiaa tytöllä olisi.

"McGarmiwa sanoi, että tuntisi alkaa nyt ja pyysi minua näyttämään tien luokkaan", Alice kertoi.

"Opetatko...?" aloitin, mutta Alice pudisti päätään.

"Minä vain näytän tien. Tule", hän kehotti ja lähdin seuraamaan häntä kolmanteen kerrokseen ja siellä yhteen luokkahuoneeseen.

Alice kertoi, että ensimmäinen opettajani tulisi varmasti pian ennen kuin lähti pois. Jäin yksin seisomaan luokkahuoneeseen ja mietin, kukakohan minua opettaisi tänään.

"En kai tullut myöhässä?" kuului liiankin tuttu ääni ja kohotin katseeni Jamesiin.

Hänkö muka opettaisi minua? Ei ei ei. Siitä ei tulisi mitään. James oli Kelmi, kepposten kuningas, ei opettaja.

"Opetatko sinä minua?" kysyin hämmästyksen ja epäuskon sekaisella äänensävyllä.

"Joo, mutta vain tiistaisin", James sanoi ja tarkasteli minua hetken.

Minusta tuntui, että hän yritti lukea kasvoiltani, mitä mieltä olin siitä, että hän opetti minua. No, toivottavasti hän osaisi opettaa. Minusta tuntui siltä, että aliarvioin ihmisiä liian helposti. Tottakai James osaisi opettaa. Hänhän oli yksi koulun parhaimmista oppilaista.

"Ai", sain sanottua ja olin yhä hämmentynyt.

"Opetan sinulle ensin joitain helppoja loitsuja. Huomenna pääset varmaan jo hieman haastavampiin loitsuihin - siis jos onnistut tänään", James totesi ja minusta tuntui siltä, ettei hän uskonut minun osaavan vielä mitään.

Se oli tietysti totta, mutta minä halusin oppia taikomaan mahdollisimman pian ja tiesin, että onnistuisin, jos oikeasti yrittäisin kunnolla. En halunnut, että minua pidettiin huonompana noitana ja vielä vähemmän halusin sitä, että olin huonompi noita.

"Oletko valmis?" James kysyi ja nyökkäsin.

Hän selosti minulle Siipirdium Lentiusa - loitsun ja asetti sulan pöydälle eteeni.

"Sen pitäisi olla helppoa, mutta myönnän, etten itsekään osannut sitä ensimmäisellä kerralla", James virnisti ja näytti sitten, miten minun piti tehdä.

Yritin varmaan tuhat kertaa, mutten onnistunut. Huokaisin turhautuneena ja mietin, mikä minulla meni vikaan. James katseli minua mietteliäänä ja tarttui sitten käteeni. Hätkähdin sitä ja kohotin katseeni hänen silmiinsä.

"Ranneliike on väärä. Anna, kun autan", James sanoi ja ohjeisti minua sitten kirjaimellisesti kädestä pitäen, miten loitsu kuuluisi tehdä.

Yllätyksekseni se auttoi. Onnistuin heti, mutta juuri kun ehdin innostua ja kokeilin ilman apua, en onnistunutkaan enää. Huokaisin jälleen turhautuneena ja haroin tummia hiuksiani.