𝔸𝕧𝕒 𝕊𝕡𝕣𝕚𝕟𝕘𝕗𝕚𝕖𝕝𝕕: 𝕍𝕦𝕠𝕤𝕚 𝕧𝕖𝕝𝕙𝕠𝕛𝕖𝕟 𝕡𝕒𝕣𝕚𝕤𝕤𝕒

33. Luku. Mitä tuomionpäivä tarkoittaa?

Aamuaurinko oli vasta nousemassa, kun me pakkasimme reppujamme lähtöä varten. Nicolas oli arvioinut tehtävän kestävän yli yön, joten meidän piti pakata teltat ja makuupussit mukaamme. Onnekseni Kaliforniassa ei ollut koskaan lunta tai pakkasta, joten yöllä ei olisi kylmä. Tosin, en ollut varma olisiko vuorilla kovin lämmin - sinne me olimme menossa.

"Joko eväät ovat valmiit?" kysyin Lilyltä, Isabellalta ja Miranda-tädiltä, joiden tehtävänä oli pakata mukaan ruokaa, ja nämä nyökkäsivät.

"Kaikki taitaa olla valmista. Ministeriö tietää tästä ja meillä on lupa tähän. Porttiavain odottaa meitä ministeriön tiloissa", Nicolas sanoi ja koko porukka siirtyi olohuoneeseen suuren takan eteen.

Yksi toisensa perään lähdimme hormipulverilla taikaministeriöön. En pitänyt siitä kieppuvasta tunteesta vatsassani, kun käytin hormiverkkoa.

Tupsahdin ulos yhdestä taikaministeriön tulisijasta ja katselin ympärilleni atriumissa. Paikka ei ollut muuttunut viime kerrastani ollenkaan. Tarkastutimme taikasauvamme heti tultuamme ministeriöön ja lähdimme sitten pujottelemaan väkijoukon läpi kohti hissejä.

Atrium oli kahdeksannessa kerroksessa ja porttiavainviraston tilat taas kuudennessa, joten meidän pitäisi lähteä ylöspäin. Kesti jonkin aikaa ennen kuin pääsimme kuudenteen kerrokseen. Hissin ovet aukesivat ja naisääni ilmoitti:

"Kuudes kerros - taikaliikenneosasto."

Kävelimme eteenpäin pitkällä käytävällä, kunnes tulimme tutulle ovelle. Olin ollut porttiavainvirastossa ennenkin - silloin, kun menimme pelastamaan Jadaa.

"No niin. Onko täällä joku, joka ei ole koskaan käyttänyt porttiavainta?" Miranda-täti kysyi, kun pääsimme sisälle huoneeseen, mutta kukaan ei vastannut.

Ilmeisesti kaikki olivat, joten me otimme kiinni vanhasta, rähjäisestä hatusta ja pian tunsinkin tutun - aina yhtä epämiellyttävän - nykäisyn vatsassani.

***
Seisoimme keskellä yhtä Kalifornian lukuisista laaksoista. Laaksoa ympäröi korkeat vuoret ja näkymä oli auringonnousun aikaan niin kaunis, että henkeni salpautui hetkeksi. Laaksossa oli hieman viileää ja ohut usvakerros leijui päidemme yläpuolella. Minä ja ystäväni seisoimme ihastelemassa maisemaa, kun taas Nicolas ja muut aikuiset keskustelivat jotain siitä, mihin päin meidän pitäisi jatkaa.

"Miksemme me vain ilmiinny sinne?" James kysyi minulta olettaen, että osaisin vastata siihen, ja kyllähän minä osasin.

"Nicolas sanoi, että on hyvin todennäköistä, että Schreavet ovat loihtineet kotinsa ympärille suojataikoja. Sitä paitsi, herätämme vähemmän huomiota, jos kuljemme kävellen", vastasin ja vilkaisin aikuisia, jotka näyttivät siltä, että voisimme jo jatkaa eteenpäin.

"Mennään", Nicolas ilmoitti ja lähdimme tarpomaan eteenpäin läpi usvaisen laakson.

Etenimme hitaasti, koska maa oli epätasaista. Samalla kun keskityin katsomaan mihin astuin, laskin mielessäni kuinka monta yötä Edenin tuomiopäivään olisi. Kaksi. Pelkäsin, ettemme ehtisi pelastaa siskoani. Mitä hänelle sitten tapahtuisi? Tuomiopäivästä minulle tuli mieleen vain ja ainoastaan kuolema. Miten voisin enää elää, jos Eden kuolisi siksi, koska en ehtinyt pelastaa häntä?

Sirius tuli kävelemään vierelläni ja otti kädestäni kiinni. Hymyilin hieman ja tunsin oloni vähän vähemmän huolestuneeksi. Ero ei kuitenkaan ollut suuri. Yritin kaiken aikaa estää itseäni tärisemästä pelosta tai purskahtamasta itkuun. Nyt pitäisi olla rauhallinen ja vahva. Ei olisi aikaa tunteilulle.

Aurinko paistoi jo suoraan yläpuolellamme, kun me pysähdyimme levähtämään ja syömään. Istuimme kauniille kalliolle, josta oli huikeat näköalat.