𝔸𝕧𝕒 𝕊𝕡𝕣𝕚𝕟𝕘𝕗𝕚𝕖𝕝𝕕: 𝕍𝕦𝕠𝕤𝕚 𝕧𝕖𝕝𝕙𝕠𝕛𝕖𝕟 𝕡𝕒𝕣𝕚𝕤𝕤𝕒

8. Luku. Yllätysvieras.

"Neiti Springfield. Rehtori pyytää sinua tulemaan kansliaansa", McGarmiwa ilmoitti, kun olimme tyttöjen ja Kelmien kanssa sunnuntaiaamuna Suuressa salissa syömässä aamiaista.

Nousin ylös ja seurasin tuvanjohtajaani suuren kivipatsaan luokse. McGarmiwa lausui salasanan ja me astuimme kierreportaisiin. Pian olimmekin jo rehtorin kansliassa.

"Kiitos Minerva", professori Dumbledore hymyili ja professori McGarmiwa lähti huoneesta.

"Istu, ole hyvä", rehtori kehotti ja istuin hänen työpöytäänsä vastapäätä olevalle tuolille.

"Olen miettinyt erästä asiaa - tässä iässä sattuu ajattelemaan liikaa - ja olen tullut siihen tulokseen, ertä mielestäni olisi hyvä, jos tietäisit mahdollisimman paljon sukulaisistasi Ava", Dumbledore aloitti.

"Olen kuullut, että minulla on veli ja...", aloitin innoissani siitä, että tiesin jotain, mutta vaikenin kesken lauseen, kun tajusin mitä olin sanonut.

"Aivan. Matami Rosmerta kertoikin reissustanne Tylyahoon. Toivottavasti kaikki sujui suunnitelmienne mukaan ettekä kohdanneet ongelmia. Kehotan sinua ja ystäviäsi kuitenkin noudattamaan vastedes koulun sääntöjä tässä asiassa. Tosin en usko, että se on mahdollista Kelmien kohdalla", Dumbledore totesi tyynesti ja minä vain nyökkäsin.

"No niin. En ole ehkä maailman paras henkilö kertomaan sinulle sukusi tapahtumista. Sen vuoksi olenkin kutsunut ensiviikon lauantaiksi tänne muutaman vieraan, jotka osaavat valaista sinua siinä asiassa", Dumbledore kertoi.

"Ketkä?" kysyin hämmentyneenä.

"Tätisi Miranda Springfieldin ja veljesi Nicolaksen", Dumbledore vastasi.

"Mitä?" älähdin, mutta Dumbledore vain nyökkäsi hymyillen seesteisesti.

"Oletan, että he osaavat kertoa kaiken, mitä sinun tarvitsee tietää. Nyt sinun on kuitenkin palattava taikuuden opintoihisi. Nähdään ensilauantaina täällä kello viisi", rehtori totesi ja viittasi minua poistumaan.

Lähdin hämmentyneenä etsimään ystäviäni, jotka tuskin olisivat enää Suuressa salissa. Tapaisin ensiviikolla veljeni. En tiennyt miten siihen pitäisi suhtautua. Tai siis, hänhän olisi todennäköisesti Kuolonsyöjä.

"Ava? Onko kaikki hyvin? Näytät järkyttyneeltä", aina niin tarkkanäköinen Lily huomasi, kun saavuin oleskeluhuoneeseen, minne muut olivat jo ehtineet mennä.

"Öhm...joo. Kaikki on hyvin", vastasin ja yritin hymyillä.

Näin meidän kesken, en onnistunut. En halunnut muiden tietävän vieraistani. Eivät kai ihan kaikki asiani kuuluneet heille. Vai kuuluivatko? Oliko ystäville pakko kertoa kaikki asiansa?

"Ava, jos jokin on vialla, niin voit kyllä kertoa meille", Lily lupasi Kelmien säheltäessä jotain vieressämme.

"Kaikki on ihan hyvin. Kai sitä joskus saa surra kuolleita vanhempiaan", ärähdin äkkiä tekosyyksi.

Kelmit hätkähtivät, kun korotin ääntäni. Minua kadutti toisille huutaminen ja valehteleminen, mutta en jaksanut välittää siitä sen erityisemmin nyt. Nousin nojatuolista ja katsoin ystäviäni pahoittelevasti.

"Anteeksi, ei ollut tarkoitus tiuskia. En vain pysty tähän nyt", huokaisin ja olin jo lähdössä makuusaliin, kun Sirius tarttui käteeni estäen minua.

"Pysty mihin?" hän kysyi epäilevä ilme kasvoillaan.

"Mihinkään. Kaikki vain menee niin pahuksen pieleen", vastasin hiljaa ja pakenin makuusaliin piiloon muiden katseilta.

Lysähdin sängylleni ja itkin. Sitä ei ollut tapahtunut hetkeen ja yllätyin, kun tunsin kyyneleet kasvoillani. En halunnut itkeä. En todellakaan halunnut surra vanhempiani, joita en koskaan oikeasti tuntenut. Tuntui kuin kaikki olisi menetetty. Olin menettänyt melkein kaiken elämässäni - vanhemmat, ystäväni, kaikki tutut jutut, kodin... Jäljelle jäi vain pelkkä kuori minusta. Totuus elämästäni oli se, että olin yksinäinen. Uusista ystävistäni - ja kaikista muistakin täällä velhomaailmassa - huolimatta olin yksin. Tuntemattomassa maailmassa.