𝔸𝕧𝕒 𝕊𝕡𝕣𝕚𝕟𝕘𝕗𝕚𝕖𝕝𝕕: 𝕍𝕦𝕠𝕤𝕚 𝕧𝕖𝕝𝕙𝕠𝕛𝕖𝕟 𝕡𝕒𝕣𝕚𝕤𝕤𝕒

49. Luku. Valinnan aika.

"Kas kas kas. Keitäs meillä täällä on. Täällähän on minulle tuttuja kasvoja", Voldemort puheli itsekseen kävellessään edes takaisin edessämme.

Puristin taikasauvaani lujempaa ja pidin katseeni visusti tuon miehen, jos häntä voisi enää kutsua mieheksi, kasvoissa. Olin koko ajan valmiina puolustautumaan, mutta Voldemortin puheet alkoivat saada keskittymiseni herpaantumaan.

"Sirius Black, minulle uskollisen ja luotettavan suvun musta lammas, häpeäksi koko velhoyhteisölle", Voldemort ivasi, mutta hämmästyksekseni Sirius ei sanonut mitään.

"Ja kaksi muutakin mustaa lammasta hyvästä, puhdasverisestä suvusta. Ava Springfield ja Jada Evergreen. Taikuudestaan pitkään tietämättömät ja edelleen hyvin heikot tytöt."

"Sinä tiedät siitä?" hämmästyin.

"Tottakai. Tiedän kaiken, mitä uskolliset joukkoni tekevät", Voldemort vastasi.

"Missä vanhempani ovat?" tivasin.

"Etkö vieläkään usko, että he ovat kuolleet?" Voldemort käkätti.

"He eivät olleet oikeat vanhempani!"

"Voi...niinhän sinulle on sanottu. Todellisuudessa ne ihmiset, joiden kanssa olet elänyt koko pienen surkean elämäsi, ovat vanhempasi. He vain ovat olleet komennuskirouksen alaisina kuolemaansa saakka", Voldemort totesi astuen lähemmäs minua.

"Eli vanhempasi ovat todellakin kuolleet sinä päivänä, kun näit heidät sairaalassa Kaliforniassa."

"Miten sinä tiedät, että olin siellä?" ihmettelin ja tunsin, miten raivo kasvoi sisälläni.

"Uskollinen palvelijani näki sinut ja vieläpä hyvin läheltä", Voldemort vastasi ja tajusin heti mitä hän tarkoitti.

"Se lääkäri siis kuuluu joukkoihisi", sylkäisin.

"Kyllä."

"Miksi sinä teit niin? Miksi sinä tapatit vanhempani ja valehtelit minulle päin naamaa? Mitä minä olen muka tehnyt sinulle?" huusin, vaikka tiesin, ettei se auttaisi - pikemminkin pahentaisi tilannetta.

"Miksikö? Etkö tiennyt, että vanhempasi pettivät luottamukseni? Tiesitkö edes, että he olivat Kuolonsyöjiä?" Voldemort tokaisi.

"Tiesin. Se ei silti ole syy tehdä tälläistä", ärähdin.

"Minä en tarvitse muuta syytä kuin sen, että joku vastustaa minua. Jonain päivänä te vielä kunnioitatte minua ja noudatatte minun käskyjäni - siis mikäli ette ole kuolleet. Ja se päivä on tuleva pian", Voldemort nauroi pelottavaa, kimeää nauruaan sanojensa perään.

Avasin suuni väittääkseni vastaan, mutta Sirius tallasi varpailleni ja viestitti katseensa avulla, ettei se kannattaisi. Mulkaisin häntä, mutta päätin totella. Jos selviäisimme tästä hengissä, tekisin tuolle pojalle selväksi, että minä tekisin sitä, mitä haluaisin, eikä hänen mielipiteensä vaikuttaisi asiaan millään tavalla. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa sille.

"Kerrohan minulle Ava, kuinka monta sukulaistasi olet tavannut", Voldemort jatkoi puhettaan ja astui jälleen lähemmäs kasvojani.

Pidin suuni kiinni. Minunhan ei tarvitsisi kertoa tuolle käärmeelle mitään. Hetkinen...käärme! Voldemort saisi yllättyä. Hymyilin ivallisesti ennen kuin sanoin kärmeskielellä:

"Sehän ei sinulle kuulu."

Voldemort kavahti kauemmas ja tuijotti minua hetken yllättyneenä. Myös kaikki Kuolonsyöjät ja ystäväni katsoivat minua hämmästyneenä, vaikka ystäväni tiesivätkin, että osasin kärmeskieltä.