𝔸𝕧𝕒 𝕊𝕡𝕣𝕚𝕟𝕘𝕗𝕚𝕖𝕝𝕕: 𝕍𝕦𝕠𝕤𝕚 𝕧𝕖𝕝𝕙𝕠𝕛𝕖𝕟 𝕡𝕒𝕣𝕚𝕤𝕤𝕒

2. Luku. Lisää ongelmia?

"Okei. Ennen kuin sanotte mitään muuta, niin voisitteko vain häipyä? Ava ei tarvitse seuraanne sen enempää kuin mekään", Alexandra töksäytti hyytävällä äänensävyllä sille poikanelikolle, jonka olin tavannut junassa, ja joka istui nyt meidän seuraamme.

"En olisi niinkään varma. Ava ei tietääkseni ole sanonut mitään sen tapaista", se hurmaava poika kommentoi yrittäen tavoittaa katseeni.

Minä en halunnut jutella kenellekään mitään, joten päätin sanoa suorat sanat. Sellainen minä ainakin olin. Jos en ilkeä, niin sitten kursailematon. Sanoin yleensä kaiken ajattelematta ensin onko se viisasta tai kilttiä.

"Sinullahan ei ole mitään meidän seuraamme vastaan, vai mitä Ava?" poika virnuili ja nyt minulla meni totaalisesti hermot.

"Minulla on juuri nyt asiat niin huonossa jamassa, etten kestä kenenkään teidän puhettanne, joten voisitteko pitää ne suunne kiinni edes hetken aikaa", ärähdin ja sekä ne pojat että Lily, Alexandra ja Isabella hätkähtivät rajusti.

"Anteeksi, ei ollut tarkoitus hermostuttaa...", Lily aloitti, mutta vaiensin hänet mulkaisullani.

"Jos se ei äskeisestä tullut vielä selväksi, niin toistan vielä. Olkaa hiljaa ja antakaa minun ajatella rauhassa. Sitä paitsi, minä en halunnut tulla tänne. Pahus, enhän minä edes tiennyt, että olen noita", puuskahdin.

"Mitä?" pojat älähtivät ja tytötkin näyttivät hämmentyneiltä.

Katsoin heitä ja hymyilin ilottomasti.

"Kuulin asiasta vasta, kun rehtori Dumbledore kertoi siitä minulle", mutisin ja vääntelin käsiäni vaivautuneena.

"Eivätkö sinun...?" se vaaleanruskeatukkainen poika aloitti.

"Minulla ei ole vanhempia, eikä minua huvita puhua teidän kanssanne enää. Tietääkö kukaan, missä päin Rohkelikkotorni on? Minua väsyttää aivan kamalasti" säikähdin sitä, että olin jo kolmesti puhunut yhtä paljon kuin muutkin englantilaiset.

Ilmeisesti seura tekee kaltaisekseen tai miten se nyt sanotaankaan. Huokaisin helpottuneena, kun tytöt tarjoutuivat näyttämään tietä. Minulla ei ollut varaa eksyä heti ensimmäisenä päivänäni. Ongelmia oli muutenkin ihan liikaa. Rohkelikkotornissa kiitin tyttöjä pikaisesti ja pakenin makuusalin puolelle. Kömmin vaatteita vaihtamatta sänkyyn ja nukahdin heti.

***
"Ava? Ava herää. Sinun pitäisi tavata rehtori Dumbledore puolen tunnin kuluttua", kuulin Isabellan äänen korvani juuresta.

Hätkähdin hereille ja pomppasin ylös välittämättä siitä, etten vielä ollut hyväksynyt sitä, että tytöt olivat seurassani. Minun ei tehnyt mieli saada uusia ystäviä, vaikka en tulisikaan näkemään vanhoja pitkiin aikoihin - jos enää koskaan.

Kiirehdin matka-arkulleni ja yllätyksekseni sain sen auki heti. Matka-arkussa oli tavaroideni lisäksi kaikenlaista velhojen juttuja, jotka eivät kiinnostaneet tippaakaan. En tajunnut miksei Miranda voinut itse kertoa minulle sitä, että olin noita, jos hän kerran tiesi asiasta.

Nappasin farkut, timanttikoristeisen mustan vyön ja itse ompelemani niskalenkkitopin, jonka kangas oli leopardikuvioinen. Ei sillä, että ulkonäöllä olisi ollut väliä, kun lähdin jonnekin luultavasti opettajan kanssa, mutta olin tottunut pukeutumaan joka päivä melko näyttävästi. Halusin näyttää muille olevani muotitietoinen, jos en kerran muuhun kyennyt.

"Vau Ava. Näytät upealta. Voisi kuvitella, että olet menossa treffeille, etkä...", Alexandra aloitti.

"Ei pahalla tytöt, mutta minä en kestä ihmisiä, jotka puhuvat kerralla paljon", keskeytin ja hyppelin tyynesti portaat alas oleskeluhuoneeseen.