𝔸𝕧𝕒 𝕊𝕡𝕣𝕚𝕟𝕘𝕗𝕚𝕖𝕝𝕕: 𝕍𝕦𝕠𝕤𝕚 𝕧𝕖𝕝𝕙𝕠𝕛𝕖𝕟 𝕡𝕒𝕣𝕚𝕤𝕤𝕒

40. Luku. Mikä on Avan kohtalo?

Eden

Makasin sängylläni makuusalissa ja tuijotin huoneen kattoa. En enää itkenyt - se taisi johtua siitä, että olin itkenyt viimeiset pari päivää putkeen - mutta oloni oli silti ontto. Tältäkö Avasta oli tuntunut silloin, kun katosin? Hänhän oli kertonut luulleensa, että olin kuollut. Entä jos Ava kuolisi? Miten voisin enää elää sen jälkeen?

"Eden", Dawnin ääni aloitti makuusalin ovelta, mutten jaksanut reagoida siihen.

"Eden sinun pitäisi syödä. Tuolla menolla kuolet vielä nälkään", ystäväni sanoi istuessaan sänkyni laidalle.

"Sitten ainakin saisin olla siskoni luona", mutisin.

"Eden! Ava ei ole kuollut. Mungossa osataan kyllä parantaa hänet, minä tiedän sen", Dawn älähti ja huokaisin.

Suljin silmäni ja muistelin kolme päivää sitten tapahtunutta. Olimme menossa syömään, kun yhtäkkiä kuulimme kirkunaa läheisestä käytävästä. Juoksimme heti katsomaan, mitä tapahtui ja sydämeni taisi jättää pari lyöntiä välistä, kun näin Avan. Bellatrix kidutti häntä. Se tyttö todellakin käytti anteeksiantamatonta kirousta noin nuorena - vieläpä koulussa!

"Hale haluaisi tavata sinut. Hän on huolissaan, koska ei tiedä, oletko kunnossa", Dawn sanoi halatessaan minua varovaisesti.

"Sano hänelle, että olen kunnossa. En pysty tekemään mitään juuri nyt, en edes lähtemään alas", mumisin.

"Eden -"

"Mene nyt vain. Ja sano kaikille, jotka kysyvät, että minä pärjään. Avasta tässä pitäisi olla huolissaan."

Dawn huokaisi, katsoi minua hetken aikaa huolissaan ja lähti sitten makuusalista jättäen minut yksin. Vedin verhot kiinni ja käperryin peittoni alle. Toivoin, että Nicolas tulisi pian käymään ja kertoisi, missä kunnossa Ava oli. Hän oli jäänyt Mungoon ja lupasi minulle pitävänsä huolta siskostamme. Minut taas oli pakotettu takaisin kouluun, vaikka ihan yhtä vähän minä sain aikaan täällä, kuin saisin Mungossakin.

Nuorempina minulla ja Avalla oli tapana kirjoittaa tosillemme kirjeitä kaikenlaisista ajatuksistamme. Olimme sopineet, että lukisimme niitä myöhemmin ja nyt olisi niiden aika. Halusin tietää, mitä Ava oli minulle kirjoittanut. Kaivoin matka-arkkuni pohjalta päiväkirjani, jonka väliin olin kirjeet laittanut. Niitä ei ollut paljon, mutta jokainen kirje oli kuitenkin korvaamaton.

Rakas Eden.

Muistat varmaan, että päätimme kirjoittaa toisillemme kirjeitä. Sen vuoksi minä nyt kirjoitankin sinulle tätä. En tiedä miten vanha olet tätä lukiessasi, mutta toivon, että silti ymmärrät, mitä haluan sinulle kaksitoistavuotiaana sanoa. Myönnän, että tämä voi olla sekavaa.

Olet kaksoissiskoni, ainoa sisarukseni ja aivan korvaamattoman tärkeä. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua. Olisinko edes oma itseni? Ethän koskaan jätä minua, ethän? En kestäisi sitä.

Kunhan kasvamme isommiksi, osaan ehkä paremmin kertoa sinulle asioista. Voit kirjoittaa minulle ihan mistä vain haluat. Minä ainakin aion kertoa sinulle elämäni parhaimmista ja pahimmista asioista. Sinulla on oikeus tietää kaikki asiani ja toivon, että itsekin saan kuulla kaikesta, mitä elämässäsi teet ja saat.

Älä kysy, tiedän, etten osaa sanoa mitään juuri nyt. Kirjoitan sinulle myöhemmin uudestaan.

Rakkaudella: siskosi, Ava

***
Rakas Eden.

Viime kirjeestä on jo aikaa. Tiedän, ettet ole enää täällä, etkä millään pystyisi enää lukemaan tätä, mutta halusin silti kirjoittaa sinulle. Se saa minut tuntemaan oloni turvallisemmaksi ja tiedäthän, että olen aina luonasi, sydämessäsi. En koskaan jätä sinua.