𝔸𝕧𝕒 𝕊𝕡𝕣𝕚𝕟𝕘𝕗𝕚𝕖𝕝𝕕: 𝕍𝕦𝕠𝕤𝕚 𝕧𝕖𝕝𝕙𝕠𝕛𝕖𝕟 𝕡𝕒𝕣𝕚𝕤𝕤𝕒

54. Luku. Elämän ja kuoleman välimaasto.

Heräsin ja katsoin ympärilleni avarassa huoneessa. Makasin verhoin ympäröidyssä sängyssä ja minuun sattui joka puolelle. Huone, jossa olin, oli sisustettu valkoisilla kalusteilla. Aluksi ajattelin olevani sairaalasiivessä, mutta huone oli paljon isompi kuin se, joten taisin olla Pyhässä Mungossa. Täysin varoittamatta kipu valtasi jälleen kehoni, mutta ennen kuin ehdin menettää tajuni, näin Miranda-tädin ja parin parantajan tulevan sisään huoneeseen.

***
Olin jonkinlaisessa usvaisessa paikassa. Kaikki oli lähes mustavalkoista. Katselin ympärilleni ja yritin tunnistaa paikkaa, mutta turhaan. En ollut koskaan käynytkään täällä.

Ensimmäisenä kasvojeni eteen ilmestyi kuva Siriuksesta. Hänen hiuksensa olivat tavalliseen tapaan rennosti silmillä ja hän pyyhkäisi ne pois. Aluksi Sirius virnuili minulle sitä ilkikurista, omahyväistä virnettään, mutta pian se vaihtui hymyyn, jota olin alkanut rakastaa. Ojensin käteni lähemmäs tuota poikaa, mutta se meni hänen lävitseen.

"En ole todellinen minä", Sirius selitti hymyillen nyt hieman surumielisesti.

"En kai minä oikeasti ole kuollut?" kysyin peloissani, mutta Sirius pudisti päätään.

"Tämä on elämän ja kuoleman välimaasto. Täällä voit tavata kaikki läheisesi vielä kerran ennen kuolemaasi, mutta älä huoli, sinulla on mahdollisuus selvitä. Siinä on tosin yksi mutka, sinun pitää selvitä läpi elämän labyrintin", hän kertoi.

"Mikä se on?" kysyin ja tunsin pelon alkavan pikkuhiljaa vallata mieltäni.

"Tiedät millainen tavallinen labyrintti on, eikä tämä eroa siitä paljoakaan. Sinun pitää löytää labyrintin keskelle, koska siellä on kaksi portaalia. Toinen takaisin elämään, toinen kuolemaan. Elämän labyrintissä kuljet läpi koko elämäsi niin sanottuun kuoleman päivääsi saakka. Ole varovainen, sillä menneisyytesi yrittää harhauttaa sinua", Sirius selitti.

"Minä en halua mennä", kuiskasin ja olisin halunnut halata Siriusta, mutta tiesin, että se olisi tuntunut oudolta, koska poika oli täällä yhtä elävä kuin haamu.

"Sinun on pakko tai jäät jumiin tänne", joku sanoi takaani ja käännyin ympäri katsomaan loppuja ystäviäni, Edeniä, Nicolasta ja kaikkia muita minulle tärkeitä ihmisiä.

"Saat sanoa meille mitä tahansa nyt. Sinulla on puoli tuntia aikaa ennen kuin sinun pitää lähteä labyrinttiin. Ne sanat, mitä sanot meille, kulkeutuvat meidän todellisien versioiden mieleen. He saavat siis tietää, mitä sanot heille", Lily kertoi.

"Miten tämä on mahdollista?" kysyin.

"Se on taikuutta", Regulus virnisti ja iski silmää.

"Ai. Okei."

Minusta tuntui pahalta ajatella, että nämä ystävieni mieleen tulevat sanani saattaisivat olla viimeiset asiat, mitä he minusta kuulisivat.

"Sirius?"

"Niin?"

"Minä...minä rakastan sinua. Ja Regulusta myös tietenkin. Olet aina ollut tukemassa minua, kun olen sitä tarvinnut - silloinkin, kun en ole pyytänyt sitä. Jos...jos minä en selviä tästä...toivon, että...toivon, että etsit jonkun muun, etkä jää suremaan minua. Ole niin kiltti", nyyhkäisin.

"Minä en voi luvata mitään, mutta minä yritän. Etkä sinä kuole", Sirius vastasi ja halasi minua.

Yhtäkkiä hän tuntui todelliselta ja painoin pääni hetkeksi vasten hänen olkapäätään. Tuntui sanoinkuvaamattoman ihanalta olla siinä hänen turvallisten käsien välissä. Jouduin kuitenkin perääntymään pian, koska minulla oli asiaa muillekin.

"Regulus. Minä rakastan sinuakin. Älä menetä toivoasi. Tiedämme molemmat, ettemme voi elää loppuelämäämme yhdessä niin kuin ehkä haluaisimme, mutta se ei tarkoita, että rakkaus olisi poissa. Jos en selviä tästä, tiedät kuitenkin, että olen aina siellä, missä sinäkin", kuiskasin ja Regulus nyökkäsi halaten hänkin minua.