Seisoin Kelmien, Jadan, Lilyn, Alexandran ja Isabellan kanssa suuren, valkoisen ja upean viktoriaanisen kartanon edessä ja mietin olimmeko me tulleet oikeaan paikkaan.
"Onko tämä varmasti oikea paikka? Tuo talo on mahtanut maksaa maltaita", Alexandra pohti aivan kuin olisi lukenut ajatukseni.
"Tämä on Northriver 16, joten olemme oikeassa paikassa", totesin ja kokeilin olisiko musta takorautaportti mahdollisesti auki.
Ei ollut. Vilkaisin takanani seisovia ystäviäni, jotka kohauttivat olkiaan ja katsoin takaisin porttiin päin. Nicolaksella oli varmasti syynsä pitää portit lukossa ja muutenkin suojata asuinpaikkansa. Jos hän kerran oli Kuolonsyöjä, hän ei varmasti halunnut ketään nuuskimaan taloonsa. Mietin miten Nicolaksella oli varaa tuollaiseen asuntoon. Hänhän oli vain kaksi vuotta minua vanhempi. Päätin kuitenkin olla välittämättä asiasta sen enempää. Nicolas oli muutenkin niin salaperäinen, ettei hän varmaankaan kertoisi minulle, mistä oli saanut rahat taloa varten.
"Joku tulee", Lily huomasi ja katsoimme pientä olentoa, joka kipitti pihatietä pitkin kohti portteja.
En ollut koskaan nähnyt kummallisempaa otusta. Se oli kuin pieni lapsi, mutta sillä oli isot tonttumaiset korvat sekä laihat kädet ja jalat. Olento oli pukeutunut johonkin, joka näytti erehdyttävästi tyynyliinalta.
Vain minä ja Jada katsoimme olentoa ihmeissämme. Muut katsoivat sitä täysin normaalisti aivan kuin kyseessä olisi ollut jokapäiväinen asia.
"Neiti Springfield?" otus kysyi kimeällä vikisevällä äänellä ja takanani seisova Sirius tönäisi minua hieman lähemmäs.
"Ööh...joo, minä olen", vastasin ja se pikku otus, joka oli minua suurin piirtein polveen asti, päästi meidät sisään.
"Isäntä ottaa teidät vastaan olohuoneessaan. Emma-neiti tulee sinne aivan pian", olento ilmoitti johdatettuaan meidät sisälle taloon ja siellä valtavaan olohuoneeseen.
Kuului poksahdus ja isokorvainen, tonttumainen otus katosi kuin tuhka tuuleen. Tuijotimme Jadan kanssa kohtaa, jossa se oli ollut.
"Mikä...mikä se otus oikein oli?" Jada kysyi ja käännyimme yhtä aikaa katsomaan Kelmejä, Lilyä, Alexandraa ja Isabellaa.
"Ai se. Se on kotitonttu. Velhoilla on sellaisia yleensä kotiapulaisina. Ne ovat tottuneet elämään velhoperheiden palvelijoina ja tekevät sitä työtä mielellään", Lily selitti.
"Ava", Nicolaksen ääni kuului takaamme ja käännyin katsomaan veljeäni, joka astui sisään huoneeseen pukeutuneena virallisen näköiseen kaapuun.
"Hei Nicolas", vastasin ja hetken mielijohteesta halasin häntä.
Nicolas hätkähti ja katsoi minua hieman hämmentyneenä ennen kuin ravisti päätään ja kehotti meitä istumaan alas.
"Saitte siis luvan", hän ennemminkin totesi, kuin kysyi ja istui yhdelle tummista nojatuoleista.
"Se sinun ystäväsi - Emma - tulee pian alas. Hän heräsi juuri", veljeni ilmoitti ja Kelmit vilkaisivat toisiaan yrittäen pidättää virneensä.
En tosin tiennyt, mitä hauskaa tässä muka oli.
"Mitä tämä oikein on? Emmahan on kuollut", kysyin Nicolakselta, joka vaiensi minut nostamalla kätensä.
"Hän voi selittää kaiken Ava", veljeni sanoi ja kuulin askelia huoneen ulkopuolelta.
Me kaikki - minä, Nicolas, Kelmit ja tytöt - käännyimme katsomaan ovelle ilmestynyttä vaaleatukkaista tyttöä. Se oli Emma. Välittämättä siitä tosiasiasta, että Emma oli tietämäni mukaan kuollut - olin jopa nähnyt sen omin silmin - nousin ylös ja juoksin halaamaan ystävääni. Emma näytti helpottuneelta ja hän yritti pidätellä kyyneleitään. Jada syöksyi luoksemme vetäen meidät molemmat ryhmähaliin.
YOU ARE READING
𝔸𝕧𝕒 𝕊𝕡𝕣𝕚𝕟𝕘𝕗𝕚𝕖𝕝𝕕: 𝕍𝕦𝕠𝕤𝕚 𝕧𝕖𝕝𝕙𝕠𝕛𝕖𝕟 𝕡𝕒𝕣𝕚𝕤𝕤𝕒
FanfictionAva Springfield, nuori muotisuunnittelijalahjakkuus saa kuulla vanhempiensa kuolleen ja joutuu muuttamaan tätinsä luokse Englantiin tutusta kotimaastaan Kaliforniasta. Hän ei ole muutosta hetkeäkään iloinen - varsinkaan, kun joutuu jättämään vanhan...
