𝔸𝕧𝕒 𝕊𝕡𝕣𝕚𝕟𝕘𝕗𝕚𝕖𝕝𝕕: 𝕍𝕦𝕠𝕤𝕚 𝕧𝕖𝕝𝕙𝕠𝕛𝕖𝕟 𝕡𝕒𝕣𝕚𝕤𝕤𝕒

11. Luku. Täyden kuun yö.

Seisoimme usvaisessa aamussa Kalifornian laitamille rakennetun vanhan kartanon edessä. Se oli päässyt ränsistymään ja koko sen olemus vaikutti hauraalta.

"Tuollako Jadan pitäisi olla?" kysyin hieman vapisten, koska kartano vaikutti pelottavalta.

"Tämä on viimeinen paikka, josta voisimme löytää hänet. Olemme kolunneet kaikki mahdolliset piilot", Emmeline vastasi.

"Mennään nyt. Meillä ei ole koko päivää aikaa miettiä tässä onko se tyttö tuolla vai ei", Vauhkomieli murahti ja me astuimme sisälle pölyiseen rakennukseen.

Puristin tiukasti Siriuksen kättä, koska en halunnut eksyä tähän pelottavaan kartanoon. Sirius katsoi minua rohkaisevasti hymyillen meidän seuratessa auroreita eteishallin päädyssä oleville portaille.

"Meidän on parasta hajaantua. Longbottom, Vance, menkää te tuon kaksikon kanssa yläkertaan. Minä, Weasley ja Doze tutkimme alakerran", Vauhkomieli määräsi ja Sirius lähti vetämään minua Emmelinen ja Frankin perässä yläkertaan.

Portaat narisivat inhottavasti ja havahduttivat varmasti kaikki Kuolonsyöjät, jos he nyt edes olisivat täällä. Frank avasi ensimmäisen oven käytävän varrella ja kurkisti sisään.

"Täällä ei ole ketään", hän ilmoitti tutkittuaan jokaisen nurkan ja kolon mahdollisten salakäytävien ja huoneiden varalta.

Jatkoimme eteenpäin. Emmeline meni yhteen huoneeseen, Frank toiseen ja minut ja Sirius määrättiin tarkistamaan käytävän päässä oleva huone. Sirius avasi lukossa olevan oven vaivatta taikasauvansa avulla ja me astuimme sisään tavaroiden täyteiseen huoneeseen.

Hetken ympärillemme katsottua huomasin seinässä pienen murtuman ja menin katsomaan sitä lähempää. Kolossa oli vipu ja ojensin käteni vääntääkseni sitä. En kuitenkaan ehtinyt tehdä niin, koska tunsin, miten kirous osui selkääni ja kaikki pimeni.

***
Raotin silmiäni, mutten silti nähnyt mitään. Huoneessa, jossa makasin, oli hämärää lukuun ottamatta pientä, himmeää valon häivähdystä kattoikkunan verhon raosta. Nousin vaivalloisesti istumaan ja katsoin ympärilleni. En ollut yksin. Huoneessa oli minun lisäkseni kaksi muuta, Sirius ja... Jada! Ystäväni oli kumartunut puhdistamaan Siriuksen käsivarressa olevaa haavaa, mutta hän käänsi katseensa minuun kuullessaan ääniä.

"Oletko kunnossa Ava?" hän kysyi huolestuneena ja riensi halaamaan minua.

En muistanutkaan miten paljon olinkaan Jadaa ikävöinyt. Katsoin ystävääni tarkemmin ja huomasin, ettei kaikki ollut hyvin. Hänen mustat, luonnostaan suorat hiukset olivat takkuiset ja pölyiset. Hänen suklaanruskeat silmänsä paljastivat tytön olevan väsynyt ja hänen kaunis oliivi-ihonsa oli pölyn likaama ja täynnä haavoja.

"Olen minä kunnossa, mutta sinusta ei voi sanoa samaa", huomautin ja Jada huokaisi hieman.

Sirius katsoi meitä kauempaa näyttäen siltä, että tunsi olonsa ulkopuoliseksi. Meidän katseemme kohtasivat ja nousin ylös siirtyen istumaan Siriuksen viereen. Jada seurasi perässä katsoen vuorotellen minua ja Siriusta.

"Jada, tässä on yksi uusista ystävistäni, Sirius Black. Sirius, tässä on ystäväni Jada Evergreen. Te taisittekin jo tavata", esittelin.

"Tavallaan", Sirius vastasi ja Jadakin nyökkäsi.

"Mitä te kaksi täällä teette? Minä luulin, että sinä muutit Englantiin", Jada kysyi katsoen minua kysyvästi.

"Niin muutinkin. Me tulimme pelastamaan sinut. Lähdimme heti, kun sain kirjeesi", selitin.

Jada nyökkäsi ja katsoi minua ja Siriusta otsa pienesti rypyssä.

"Miten te näin nopeasti pääsitte Kaliforniaan ja vieläpä oikeaan paikkaan?" hän kysyi epäilevästi.