𝔸𝕧𝕒 𝕊𝕡𝕣𝕚𝕟𝕘𝕗𝕚𝕖𝕝𝕕: 𝕍𝕦𝕠𝕤𝕚 𝕧𝕖𝕝𝕙𝕠𝕛𝕖𝕟 𝕡𝕒𝕣𝕚𝕤𝕤𝕒

26. Luku. Surua, iloa ja pohdittavaa Avalle.

Istuimme Emman ja Jadan kanssa sängylläni juttelemassa Andreaksen hautajaisista, kun Lily, Alexandra ja Isabella astuivat ovesta sisään. He katsoivat meitä huolestuneena tullessaan luoksemme.

"Oletteko te aivan varmoja siitä, että haluatte mennä?" Lily kysyi.

"Meillä ei ole vaihtoehtoja Lily. Andreas itse halusi meidät hautajaisiinsa ja me kunnioitamme hänen toivettaan", Emma vastasi.

"Minä en tarkoittanut, että luulisin teidän menevän sinne vain, koska Lucas haluaa. Minä vain pelkään, että Kuolonsyöjät ovat yhä siellä ja hyökkäävät teidän kimppuunne", Lily huokaisi ja katsoi meitä otsa hieman rypyssä.

Nousin ylös sängyltäni ja kävelin punatukkaisen ystäväni luokse. Laskin käteni Lilyn olkapäälle ja katsoin häntä silmiin.

"Me pärjäämme kyllä Lily. Professori Dumbledore tulee mukaan", sanoin ja ne sanat kuultuaan Lily rentoutui.

Hän hymyili surullisesti perääntyessään Alexandran ja Isabellan luokse.

"Lucas odottaa teitä", Isabella kertoi ja nyökkäsin.

Emma ja Jada nousivat sängyltäni ja lähdimme alas oleskeluhuoneeseen, missä Lucas istui sohvalla hermoromahduksen partaalla. Emma käveli ensimmäisenä pojan eteen ja katsoi tätä huolissaan. Me seurasimme perässä.

"Pärjäätkö sinä?" Emma kysyi Lucakselta, joka nielaisi ja nyökkäsi katsomatta ketään meistä silmiin.

"Mennään, professori Dumbledore odottaa meitä", hän rykäisi ja nousi ylös.

***
Kävelimme professori Dumbledoren perässä kohti hautausmaata. Tutut maisemat vilahtivat ohi koko ajan. Olin palannut kotiin, mutta silti Kalifornia ei enää tuntunut kodilta. Se tuntui kummallisen hiljaiselta, aivan kuin kaikki ilo olisi kadonnut maasta.

"Hautajaiset pidetään täällä. Emme halua jästien näkevän meitä", Dumbledore sanoi ja johdatti meidät hautausmaan läpi pienelle metsäaukiolle.

Aukio oli täynnä kukkia ja se näytti kauniilta. Koko kauneuden pilasi kuitenkin tieto siitä, että olin hautajaisissa. Valkoinen marmoriarkku kökötti keskellä aukiota ja sen lähelle oli koottu pieni rykelmä penkkejä vieraita varten. Professori Dumbledore kehotti meitä menemään eturiviin. Emma ei kuitenkaan liikkunut mihinkään. Hän tuijotti päinvastaiseen suuntaan pidätellen kyyneliään. Käännyin ympäri ja näin Laken perheen tulevan meitä kohti. Näiden kasvoille ilmestyi hämmästyneet ilmeen, kun he näkivät Emman.

"Emma!" 15-vuotias Ean Lake huudahti ja juoksi halaamaan sisartaan.

"Minulla oli sinua kamala ikävä", poika mutisi perääntyen hieman nolona Emman halauksesta.

Ilmeisesti hän ajatteli, että oman siskon halaaminen oli noloa. Emma hymyili surumielisesti Eanille ja kääntyi kaksivuotta itseään vanhemman veljensä Maxonin puoleen. 21-vuotiaan miehen vieressä seisoi nuori nainen. Oletin hänen olevan Maxonin vaimo Andrea Woodward, jonka nimen Emma oli joskus maininnut. Naisen sylissä oli pieni vastasyntynyt poikavauva.

"Onko teillä...?" Emma aloitti ja hänen silmänsä suurenivat lautasen kokoisiksi.

"Emma, tässä on poikani John Ean Lake", Maxon esitteli, mutta sitten hän muuttui vakavaksi.

"Älä unohda miksi olemme täällä", hän lisäsi ja Emma vakavoitui heti vilkaisten Lucasta.

Hän halasi pikaisesti vanhempiaan ja perääntyi sitten Lucaksen luokse kuiskaten jotain tälle. Lucas nyökkäsi. Minä ja Jada menimme heidän kanssaan eturiviin.

Huomasin, että kukaan paikallaolijoista ei ollut sukua Lucakselle. Ihmettelin aluksi miksi, mutta sitten muistin Lucaksen kertoneen, että koko hänen sukunsa oli jo kuollut. Olin vihainen itselleni. Siksi, että ajattelin vain omia ongelmiani ja unohdin kaiken muun ympärilläni. Lucas oli menettänyt kaksoisveljensä, ja koska hän oli esittänyt kaiken olevan hyvin, olin luullut hänen päässeen yli asiasta. Se ei kuitenkaan ollut totta. Tietenkin Lucas ikävöi veljeään. Minulla ei ollut oikeutta tehdä omia johtopäätöksiäni asiasta.