Ævintýr | maagin morsian

Kuningatar (osa 71)

A/N: Heimoi, kiitos paljon jälleen kivoista kommenteista ja äänistä! Ne kannustivat editoimaan tämän luvun piakkoin loppuun. Tästä tuli pitkä, mutten tahtonut julkaista sitä pätkissä. Toivottavasti pidätte, ja kertokaa toki ajatuksianne. ♥

**

Minä voisin lähteä.

Ajatus toistuu mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen katsellessani vastaanottoa ja sen juhlaväkeä. En tiedä, kuinka paljon aikaa on kulunut. Kynttilät ja koristeet loistavat aivan yhtä kirkkaasti kuin saapuessani valtaistuinsaliin, eikä ruokaa ole tarjolla yhtään vähemmän. Myös soittajat soittavat salin edustalla väsymättä.

Selvin merkki myöhäisiksi muuttuneista tunneista on luultavasti tapa, jolla viini ja tanssiminen ja ilmapiiri ovat vaikuttaneet juhlijoihin. Tunnelma vaihtelee riehakkaasta raukeaan. Vastaanoton ensihetkien hyväntuulisuus on muuttunut aidoksi hilpeydeksi. Tanssilattian parit ja muut vieraat hymyilevät avoimesti toisilleen, eivät kätke ajoittaisia kosketuksia tai rohkaistuneita katseita. Mielessäni käy, että he ovat illan aikana luopuneet suojakerroksistaan.

Salin tapahtumat avautuvat edessäni kuin näytelmä, jollaisia kiertävät kulkijat esittivät Kalhamassa. En ole itse enää osa juhlavieraiden joukkoa, pelkkä sivustakatsoja vain. Reinan yhtäkkinen kohtaaminen tuntuu vieneen kaikki voimani.

Onnistuinko todella hämäämään häntä? En tiedä. Se on ainoa asia, joka on minulle selvää juuri nyt. Juhlijoiden sekaan kadottuaan hän näyttää hävinneen paikalta tyystin, vaikka jokainen huomaamani punasävyinen mekko on saanut minut jähmettymään. Ilmeisesti hän todella saapui paikalle vain puhuakseen minulle.

Edmund sen sijaan ei ole väistynyt valtaistuimeltaan koko aikana. Ainoastaan muutama vieras on rohjennut käydä puhuttelemassa häntä; kuninkaana hän ei ole missään vaiheessa ollut osa vastaanottoa vaan sen yläpuolella. Se tekee hänestä kaiketi näytelmän johtajan. Aina toisinaan hänen pikariinsa on käynyt kaatamassa lisää viiniä sama nainen, jonka näin ensimmäisellä tapaamisellamme. He ovat puhuneet vähän, enkä osaa päätellä, mitä he ovat toisilleen.

Luokseen saapuneita juhlijoita Edmund on kuunnellut vuoroin kiinnostuneena, vuoroin kärsivällisesti. Minulla ei ole silti epäilystäkään siitä, kenessä hänen suurin mielenkiintonsa on.

Hieraisen niskaani. Se tuntuu kovin paljaalta hiusteni ollessa kiinnitettyinä ylös. Sormieni liike on nopea ja levoton. Sysäsin viinilasini aiemmin ohitseni kävelleelle tarjoilijalle, mutta nyt kadun sitä. Tarvitsisin tekemistä käsilleni, jotta en yrittäisi jatkuvasti varmistaa, että mekon krafja on kunnossa. Opaalikoru riippuu kaulallani kauniina ja vaarattomana, mutta samalla se on hyödytön. Hopeamedaljonki taas on edelleen visusti piilossa. Miten houkuttelevaa olisikaan avata sen kansi ja herättää loitsu, joka veisi minut kotiin Valven ja Eddan luo.

Voisin lähteä. Pystyisin siihen.

Lähtöni ei kuitenkaan muuttaisi sitä, etten tiedä tarpeeksi Reinan ja Edmundin suunnitelmasta. Pelkään, miten se tai sopimuksen rikkominen saattaisi Valveen vaikuttaa. Tieto omasta voimattomuudestani kytee minussa rauhattomana. Jos opin jotakin kahdesta kohtaamisestani Reinan kanssa, niin sen, ettei minun pidä aliarvioida häntä.

Siispä minun on jäätävä. Vielä edes hetkeksi. Mikäli minun on käytettävä siirtoloitsua Edmundin ja Reinan silmien edessä paetakseni, aion tehdä juuri niin.

Viereltäni kuuluva kohtelias rykäisy herättää minut ajatuksistani. Kääntyessäni eräs juhlan tarjoilijoista kumartaa suuntaani kasvot huolellisen ilmeettöminä.

"Arvon neiti. Vastaanotto päättyy aivan pian. Hänen korkeutensa on pyytänyt, että te odotatte täällä, kun muut vieraat poistuvat."

Lävitseni kulkee uusi valppaus. Vilkaisen ympärilleni. Mikään ei viittaa siihen, että juhlat olisivat saamassa päätöksensä, mutta siitä huolimatta nyökkään.