Ævintýr | maagin morsian

Veitsi (osa 73)

A/N: Heimoi pitkästä aikaa, ja pahoittelut pitkäksi venähtäneestä tauosta! Töissä on ollut kiirettä ja elämässä muutenkin kaikenlaista. Kiitos jälleen hirmuisesti kaikille tässä välissä tulleista kommenteista ja äänistä. Myös hienoa fanitaidetta on ilmaantunut lisää, käykää ihmeessä katsomassa Instagram-tililtäni. ♥ Ja hirmuisesti kiitos kaikille taiteilijoille jälleen kerran, se merkitsee todella paljon!

Mukavaa kesää kaikille, tässäpä olisi uusi luku. :) 

**

Herään aamun hauraaseen valoon.

Ensimmäinen tokkurainen ajatukseni on, että on tulossa kirkas päivä. Auringonsäteet soljuvat ikkunan läpi ja hätistelevät pois huoneen raskaimmat varjot. Katsellessani sitä tajuan toivovani, että sama tapahtuisi myös minulle. Ihoni on nihkeä kuivuneesta hiestä. Sydäntäni puristaa tumma levottomuus, kuin yöllinen painajainen olisi kiertynyt sen ympärille. Muistan unistani pelkän loputtoman pimeän.

Värähdän ja käännyn kyljelleni tuttua kosketusta kaivaten, mutta tajuan paikan vierelläni olevan tyhjä. Valve ei ole sängyssä, ei koko huoneessa. Hänen taikuudestaan on jäljellä vain vaimeneva aavistus. Hän on ollut poissa jo pidemmän aikaa.

Ojennan käteni hipaistakseni peitteen viilennyttä kangasta. Vaikka siinä ei ole mitään järkeä, minussa liikahtaa pelko. Valven on täytynyt herätä aiemmin ja lähteä, kun vielä nukuin. Minä tiedän, että niin on. Jos jotakin muuta olisi tapahtunut, olisin kyllä –

Se saa minut jähmettymään. Levoton tunne sydämeni ympärillä kiristyy kuin tiukkeneva solmu. Silmieni takana häivähtää kuva sysimustasta vedestä. Tapahtunut jotakin? Valvelle? Miksi ihmeessä niin olisi?

"Älä ole hölmö", kuiskaan itselleni. "Hovi vain on säikäyttänyt sinut."

Minun pitäisi olla varma asiasta. Silti en kykene karkottamaan Valven hämärän kaikua mielestäni. Kompuroin istumaan polvieni varaan ja annan peiton valahtaa päältäni. Huoneen viileys koskettaa minua heti. Kohotan käteni kasvojeni eteen kuin voisin löytää vastauksen niistä. Valo ihollani on auringon valoa; taikuuteni ei havahdu esiin. Se ei ole tavatonta. Se ei liity mitenkään Valven poissaoloon. Kaikki on hyvin.

Kaikki on hyvin.

Väärin.

Puristan sormeni nyrkkiin ja painan ne silmiäni vasten. Aamu liikehtii ympärilläni, valaisee yhä lempeästi yöllisen hämärän reunoja. Hetken mielijohteesta kuvittelen taikuuteni tekemään samoin uneni pimeydelle. Näkemäni musta vesi on pahojen aavistusteni kuvajainen, jonka pinnan valoni rikkoo. Häätää pois, aivan kuten aamu varjot. Kerron sen tarinana itselleni.

Minuun leviää huojennus aistiessani valoni hiljaisen välähdyksen. Se ei saa vääryyden tunnetta katoamaan, mutta... On kuin kykenisin pitelemään hauraiden lankojen vyyhdestä kiinni hiukan helpommin. Lujemmin. Huoleni Valvesta ei täytä minua kokonaan.

Samassa kehoni kuitenkin jäykistyy. Kestää hetki ymmärtää, minkä vuoksi. Taikuuteni katveessa vaanii jotakin vierasta, terävää ja kylmää. Nälkäistä. Kuin kesämetsän reunaa kiertävä musta peto, huomaan ajattelevani. Valon voima kuihtuu sen pimeää tihkuvien askelten alla.

Askelten, joiden rytmi on sama kuin sydämenlyöntieni.

Vavahdan ja painan käteni rintakehääni vasten. Tuntemus on livennyt pois. Jälkiä unesta vain, ääni pääni sisällä sanoo. Tajuan, etten pysty täysin uskomaan sitä. Voiko tämä olotila todella johtua pelkästä painajaisesta? Kurkkuani kaihertaa, kuin se olisi täynnä sanoja, joita en osaa lausua. En tiedä edes, mitä niiden pitäisi olla.