Ævintýr | maagin morsian

Lähtö (osa 65)

A/N: Heimoi, toivottavasti teidän kesä on lähtenyt liikkeelle mukavasti! Kuten aina, kiitos ihan äärimmäisen paljon kaikista äänistä ja kommenteista – viime luvun ihanat kommentit ovat antaneet paljon voimaa ja hyvää mieltä kuluneisiin viikkoihin. Olen iloinen, että tämän tarinan pariin löytävät yhä niin vanhat kuin uudetkin  lukijat. ♥

Tästä luvusta sen verran, että alun perin tähän piti tulla vielä yksi kohtaus, mutta olen kirjoittanut siitä nyt noin puolet, ja totesin, että se sopii paremmin seuraavan luvun alkuun. Näin ollen tästä luvusta tuli melko rauhallinen tyyntä myrskyn edellä -tyylinen kokonaisuus, toivottavasti kuitenkin pidätte.

**

Hovin matkani aamuna minä herään meistä kahdesta ensin, painautuneena Valven syliin.

Räpytellessäni unesta raskaita silmiäni totean, että auringonnousuun on vielä aikaa. Pimeä valuu yllemme kuin paksu musta viltti, kätkee meidät yhä siltä, mitä päivä tullessaan tuo. Olen siitä kiitollinen, vaikka kyse on enää vain muutamasta varastetusta hetkestä. Valven hengitys hipoo lämpimänä päälakeani. Hän on pidellyt minusta kiinni koko tämän ajan jopa uniensa läpi.

Minä liikahdan koskettaakseni hänen kasvojaan, kevyesti, annan sormieni muistaa viimeöiset reittinsä. Sisälläni värähtävät rakkaus ja valo. Valve ynähtää unissaan. Miten jostakin tällaisesta onkin tullut täysin luonnollista näin nopeasti; avata aamulla silmäni ja nähdä ensimmäiseksi hänet, tuntea hänen kehonsa omaani vasten. Kuin niin olisi ollut aina, ja tulee olemaan vastakin.

Toivon vain, että olisimme löytäneet toisemme myös tällä tavalla hiukan aiemmin.

Samalla hetkellä kun ajattelen niin, Valve havahtuu hereille. Hän katsoo minua ensimmäisten sekuntien ajan kuin kuvittelisi yhä uneksivansa, kuin hän ei voisi uskoa, että olen todellinen. Se on tuttua muista yhteisistä aamuistamme. Minä mumisen hyvän huomenen ja jään hymyillen odottamaan, että oivallus tavoittaa hänet. Kun niin käy, hidas hymy saa Valven silmät siristymään. Hän hipaisee huulillaan otsaani.

Mutta sitten hänen katseensa terävöityy ja suupieliin ilmestyy juonne. Tiedän, ettei minun tarvitse kertoa, mitä tänään on edessä.

Tarkkailemme toisiamme hiljaisuuden yli. Ne ovat olleet nopeasti haihtuvaa usvaa, nämä matkaani edeltävät päivät. Päivänvalon aikaan olemme juonineet ja suunnitelleet, yrittäneet valmistautua tulevaan parhaamme mukaan. Yrittäneet olla murehtimatta. Öiden laskeuduttua maailmaamme ei ole mahtunut muuta kuin tämä huone ja opettelemamme uusi rakkauden kieli. Nyt kuitenkin tunnen, kuinka ulkopuolinen todellisuus sujahtaa sisään ovenraosta: hovin vaatimukset ja tieto siitä, etten lainkaan tiedä, mikä minua perillä odottaa.

Me selviämme tästä. Valven lukusalissa lausumat sanat löytävät minut varmoina. Hän toisti ne korvaani myös eilen ennen nukahtamastani. Tukeudun niihin, tunteeseen hänen käsivarsistaan ympärilläni. Yhdessä viettämämme yöt ovat omanlaisensa suojaloitsu, jonka suljen lujasti kämmenteni sisään. Mitä ikinä tapahtuukin, tätä ne eivät voi meiltä viedä. Ajattelen yhä niin.

"Taitaa olla aika nousta", sanon puoliksi huokaisten. Valve nyökkää. Piileskelyn aika on ohi, emmekä voi enää väistää väistämätöntä.

Ennen kuin erkanemme toistemme iholta me suutelemme kuitenkin vielä pitkään.

Eddan ruokasaliin kokoama aamiainen on sinä päivänä mykistävän ylenpalttinen. Minä katson häkeltyneenä höyryävän puuron ja muun syötävän paljoutta, sitä miten lautaset pursuilevat erilaisista leivonnaisista ja hedelmistä. Huoneen on vallannut keittiötä muistuttava yltäkylläinen ruoan tuoksu. Edda puistelee pöydän päädyssä keskittyneesti esiliinaansa ja näyttää siltä kuin olisi leiponut koko yön. Kysyvän ilmeeni huomatessaan hän niiskaisee.