Ævintýr | maagin morsian

Varoitus (osa 20)

A/N: Hyvää uutta vuotta, ja kiitos jälleen ihanista kommenteista ja äänestämisestä! Tämä uusin luku oli melkoisen työläs kirjoittaa, mutta on nyt viimeinkin julkaisukunnossa (ainakin toivon mukaan). 

Pakko myös hehkuttaa: Ævintýrista, tarkemmin sanoen Valvesta, on tehty tässä välissä aivan upeaa fanitaidetta!! Käykäähän ihastelemassa kuvaa joko tumblrin puolella (http://pillimehumaija.tumblr.com/post/154640348671/valve-2016) tai instagramissa (https://www.instagram.com/p/BOK9QNzjQC_/?taken-by=rautalintu). Kiitos vielä Rautalinnulle mielettömän paljon, huomaan ihailevani tuota kuvaa tasaisin väliajoin onnesta sanattomana. :,) 

(Ja muuten, luen ja kommentoin tarinoiden uusia osia tämän viikon aikana - pahoittelen, että se on jäänyt)

**

Kiira näyttää linnan sisäänkäynnin luona seisoessaan täsmälleen samalta kuin muistikuvissani. Valkoinen mekko ja kuulaankalpea iho tuovat yhdessä mieleeni talven kauniin mutta kavalan kylmyyden, kun taas silmien syvä punaisuus muistuttaa minua kivusta; naurusta, joka soi noidan kohtaamisen jälkeen painajaisena päässäni.

Vierelläni lentävät korpit sähisevät Kiiralle yhtenä kuorona, avoimen vihamielisesti. Ne eivät silti yritä lähestyä noitaa, joka tarkastelee lintuja kasvoillaan inhoava ilme. En ole varma, miksi - pelkäävätkö ne sittenkin Kiiraa ja tämän taikuutta? Vai tietävätkö ne, ettei välitöntä vaaraa ole?

Minä ristin käteni syliini. Siihen mennessä kun Kiira kääntää huomionsa korpeista minuun, olen ehtinyt taltuttaa pahimman pelon pois äänestäni:

"En usko Valve ilahtuvan siitä, että olet täällä. Mitä asiaa sinulla on?"

Sanani saavat Kiiran silmät siristymään: kysymykseni oli sävyltään paljon terävämpi kuin tarkoitin. Hetken verran minusta tuntuu, että noita aikoo ottaa askeleen lähemmäs, hyökätä. Voin tuntea kehoni jännittyvän, valmiina pakoon, vaikka siitä ei ollut hyötyä viimeksikään.

Loppujen lopuksi Kiira kuitenkin vain kallistaa pohtivan oloisesti päätään, kuin arvioidakseen minua uudelleen. Noidan suupielet kohoavat hymyyn, jossa ei ole merkkiäkään aidosta hilpeydestä.

"Missä pelkosi oikein on, kultaseni? Reaktiosi oli viime kerralla paljon herkullisempi."

"Jouduin silloin yllätetyksi", minä vastaan kireästi. "Enää en säikähdä yhtä helposti."

Se ei ole täysin totta. Sydämeni lyö kovin, kovin tiheästi, muistuttaen minua siitä, ettei valheelliseen rohkeuteen ole varaa. Kiirasta välittyy jatkuva uhka. Se on hänessä läsnä yhtä selkeästi kuin mädässä, väkivaltaa ja kipua lupaavat nälkäiset kuiskaukset. Niiden täytyy olla osa hänen taikuuttaan, aivan kuten metsän hämärä ja vedenkirkkaus ovat Valven.

Tukahdutan vain vaivoin puistatuksen. Kiiran taikuus ei irvokkuudestaan huolimatta ole silti mitään verrattuna siihen, mitä Ýmississä tapahtui. Siksi pidän kasvoni ilmeettöminä noidan tarkastellessa minua arvioivaan sävyyn.

"Hmm", hän sanoo lopulta. "Ja minä kun niin toivoin, että voisimme uusia silloisen pikku leikkimme – ilman ilonpilaajakrummía, tietenkin."

Kiiran ivalliset sanat saavat ajatukseni viivähtämään Valvessa. Tietääkö hän noidan olevan paikalla? Uskon niin, mutten ole varma, millaisen johtopäätökseen tulla hänen hiljaisuudestaan. Valve teki viime kerralla selväksi, ettei Kiira ole kalvaslinnaan tervetullut. Maagin poissaolo puhuu puolestaan huolestuttavan paljon.

Hän uskoo minun pärjäävän yksin, päätän lopulta. On vain hyvä, ettei Valven tarvitse väsyttää itseään noidan kohtaamisella. Vilkaistessani olkapääni yli näen korppien lentäneen sisäänkäyntiä reunustavien puiden oksille. Ne seuraavat sieltä Kiiraa ja minua kyräillen, mutta eivät huolissaan.