Ævintýr | maagin morsian

Rohkeus (osa 46)

A/N: Heimoi taas, ja kiitos jälleen kaikista kommenteista ja äänistä! <3 Niiden merkitys on aina suuri, mutta erityisen paljon ne merkitsevät, kun tulee kirjoittaneeksi sellaisia lukuja kuin nyt vaikka tämä uusin. Kiitos siis!

Olen todella onnellinen, että voin jälleen ilmoittaa Ævintyrin saaneen fanitaidetta Instagramissa. <3 <3 Valven aiemmin taiteillut luciniasatakieli on tehnyt myös äärimmäisen kauniin potretin Alisasta - sekä ikuistanut kohtauksen, jossa Valve kantaa kuumeista Alisaa!! Olen niiin iloinen ja otettu. <3 Olen lisännyt molemmat kuvat Instagram-tilini (raadelmantarinat) fanitaide-highlightiin, käykäähän ihailemassa niitä ja muuta Ævintyr-fanitaidetta - ja käykää tykkäilemässä myös alkuperäisistä kuvista taitelijoiden tileillä. :)

**

Kiirehtiessäni yläkertaan Valven jäljessä olen äärimmäisen tietoinen siitä, etten oikeastaan tiedä, mitä tehdä sitten kun tavoitan hänet. Kuinka aion saada hänet kuuntelemaan itseäni nyt, jos hän kerran tahtoi lähteä luotani alun perin?

Ennen kaikkea, kuinka saan hänet uskomaan, että hän on väärässä?

Aiempi kiukkuni on hiipunut joksikin varovaisemmaksi, mutta sen voima pitää minut yhä liikkeessä lähtiessäni nousemaan portaita ylös. Tapahtuipa mitä hyvänsä, minun on nähtävä hänet. En saa mielestäni prinsessan kasvoilla välkehtineitä onnen kyyneleitä, valkoista häämekkoa. Valven ääntä hänen sanoessaan, ettei kuningas ansaitse prinsessan rakkautta. Kuinka varmalta, lopulliselta, hän sen sanoessaan kuulostikaan.

Terävä kipu viiltää rintakehääni muistellessani sitä. Kaiken epävarmuuden jälkeen on silti huojentavaa olla varma jostakin, edes tästä. Viimeöinen uneni ei ole yhtä kuin todellisuus. Valve ei aio ylittää etäisyyttä. Mikä hänen syynsä pohjimmiltaan onkin, se ei tule olemaan milloinkaan hän.

Haluaisiko hän edes sitä, en tiedä. En uskalla arvata, mitä hän... Mutta jos aion koskaan ottaa asiasta selvää, se olen minä, jonka on otettava askel ensimmäisenä. Olipa minulla toivoa tai ei.

Aivan kuten kuningas rakastaa häntä. Valven ääni oli ollut varma ja lopullinen myös silloin.

Minun on suljettava ohikiitävän hetken ajaksi silmäni. Olen saapunut viimeinkin portaikon yläpäähän, tunteitteni sekasorrosta ja kiireestä aavistuksen hengästyneenä. Ehkä molemmat ovat syy siihen, että taikuus sisälläni vaikuttaa kovin elävältä: valo ei ilmesty esiin, mutta ihoni alta kantautuva rytmi on itsepintainen ja selkeä.

Valven taikuuden kaiku erottuu sekin, kuin jalanjäljet lumessa. Kipu on laantunut vain vähän. Olen vakuuttunut, että päädyn työhuoneeseen, jos seuraan sitä.

Tarkastan tottumuksesta, että palmikkoni on kuten pitääkin, ettei päälläni olevassa mekossa ole mitään vikaa. Ele on lähes rauhoittava, vaikka tunnenkin käsieni vapisevan aavistuksenomaisesti: merkki siitä, että oloni on pohjimmiltaan kaikkea muuta kuin varma, tai valmis. Kävelen työhuoneen oven luo ja koputan siihen silti.

Astun sisään ennen kuin Valve ehtii sen enempää myöntyä saapumiseeni kuin kieltääkään sitä. Hän ei istu työpöytänsä ääressä, kuten odotin, vaan seisoo aloilleen jähmettyneenä huoneen perällä. Kuin olisi ollut vaeltamassa rauhattomasti sen päästä päähän minut huomatessaan, mielessäni käy.

Työhuone on tulvillaan myöhäissyksyn haaleaa puolihämärää, jonka lävistää sieltä täältä hyllyillä olevien lasipullojen virvatulimainen hohto. Myös Valve piirtyy esiin sekoituksena valoa ja varjoja. Näen hänen katsovan minua varuillaan.

"Alisa. Mikä tuo sinut tänne?"

Kysymys on terävä, Valven sanomaksi suorastaan tyly. Näin lähellä hänen taikuutensa synkkyyttä on mahdotonta olla huomaamatta. Minulla on tunne, että yksikin väärä sana saa hänet katoamaan kauas tavoittamattomiin.