Ævintýr | maagin morsian

Lupaus, osa 2 (Luku 75)

A/N: Sainpas julkaistua uuden luvun vielä tämän vuoden puolella! Heimoi kaikille, ja kiitos jälleen kaikesta muistamisesta ja tsempeistä, kommenteista ja äänestämisestä, kuten aina. <3 Olette tehneet vaikeasta kirjoitusvuodesta huomattavasti helpomman.

Instagramin fanitaide-kohokohtaan on ilmestynyt jälleen aivan upeaa fanitaidetta Alisasta ja Valvesta, toivottavasti käytte katsomassa niitä ja muita töitä. Mukavaa joulua, uutta vuotta ja kiitos, että olette jaksaneet seurata tätä tarinaa näin pitkälle! 

**

Kun herään, Valve nuokkuu puolittain tuolilla, puolittain nojaten sänkyni jalkopäähän.

Katson häntä ymmärtämättä lainkaan, mistä on kysymys. Miksi me olemme minun huoneessani, moisen turhan etäisyyden päässä toisistamme? Valven avonaiset hiukset peittävät kasvoja sekaisena vyyhtenä, joka jättää osan hänen ilmeestään varjoon. Huomaan olevan aamu, hetki ennen auringonnousua. Ikkunan takana satavaa lunta kehystää vaaleanpunertava kajo. Valve kurottaa unessaan kädellään minua kohti kuin koskettaakseen.

Reinan taikuuden mustuus, peittämässä kaiken. Palava hopea Valven silmissä.

Luotatko minuun?

Kavahdan istumaan. Pelästynyt kompurointini rikkoo huoneen hiljaisuuden. Muistot ovat sekasortoisia, niin synkän voimakkaita, että ne ovat kuljettaa minut takaisin painajaisen keskelle. Kehoni jännittyy vaistonvaraisesti, valmiina pimeään ja kipuun. Mitä muuta oikein voisin odottaa tapahtuvan?

Ainoa asia, josta saan otteen, on väärän poissaolo.

Epäusko valtaa minut. Käännän päätäni hitaasti puolelta toiselle. Mustuus ei enää peitä näkökenttääni, enkä tunne pedon askelia. Keuhkojani puristanut kylmyys on karissut. Sydämenlyöntieni rytmi kuulostaa tutulta. Se vaikuttaa... lopulliselta. Tavalla, jota en kokenut aiemmin, tajuan. Huolimatta siitä kuinka tarkasti etsin, en löydä merkkiäkään väärästä taikuudesta veressäni.

Reinan loitsu on kadonnut.

Puserran peiton kulmaa rystyset valkoisina. Kadonnut. Poissa. Sanat kuulostavat päässäni joltakin vieraalta kieleltä. Loitsun haihtuminen kuuluisi olla hyvä uutinen. Sen pitäisi täyttää minut ilolla.

Silti uskallan hädin tuskin hengittää. Pelkään, että tämä hetki on sittenkin uni, joka särkyy väärästä liikkeestä. Ehkä pedon kynnet iskeytyvät kimppuuni uudelleen juuri, kun kuvittelen kaiken olevan hyvin.

Kestää kauan, että kykenen liikkumaan. Hengitän vain mahdollisimman hitaasti ja lasken sydämenlyöntejäni, yritän tunnistaa niistä riitasointuja. Viimein, ikuisuuden kuluttua, siirrän hiukset pois silmiltäni ja kohottaudun parempaan asentoon. Käteni tärisevät. Valve mumisee unissaan sängyn jalkopäässä. Lumisade jatkaa lankeamista maahan ikkunan takana, eikä mitään tapahdu.

Painan terveen käteni rintakehälleni. Sydämeni lyö yhä vailla varjoja. Ainoa selkeä kipu, jonka tunnen, johtuu veitsen haavasta. Sekin on jo heikompi, pelkkä tasainen jomotus. Joku on vaihtanut kämmeneni ympärille siteen. Haistan siihen sekoitetun hauteen tuoksun. Takki on riisuttu yltäni ja laskosteltu sängyn päätyyn.

Etsin katseellani jotakin, johon tarttua, ja päädyn tuijottamaan seinällä levittäytyviä kukkia. Kyse ei ole siitä, että on kuin pimeää ei olisi koskaan ollut. Ihoni on hikinen samalla tavalla kuin silloin, kun kova kuume on viimein väistynyt, oloni hiukan huojuva. Maistan suussani vielä veren kirvelevän häivähdyksen. Reinan taikuus ei ole päästänyt minusta irti ilman, että se on taistellut vastaan.

Minä tein kuolemaa. Tunnen totuuden siitä painavan syvällä luissani. Mitä oikein tapahtui? Yritän parsia repaleisista muistikuvistani kokonaisia, mutta tavoitan vain välähdyksiä sieltä täältä. Lakastuneet kukkakuviot ympärilläni. Valven päättäväinen, hurjistunut katse.