Ævintýr | maagin morsian

Lupaus, osa 1 (Luku 74)

A/N: Moikka pitkästä aikaa!

Valitettavasti tämä ei ole luku 74 kokonaisuudessaan, vaan vasta sen ensimmäinen osuus. Koska tämä on selkeästi oma kohtauksensa, ajattelin julkaista sen vihdoin ja viimein, jotta osaan lopettaa editoinnin. Anteeksi, että tässä on kestänyt näin pitkään ja kiitos paljon kärsivällisyydestä sekä siitä, että luette. <3

Ævintýrista on tehty jälleen aivan todella kaunista fanitaidetta sitten viime luvun, toivottavasti käytte ihailemassa sitä Instagramin puolelta (raadelmantarinat). Kiitos vielä kerran paljon taiteilijoille, se on minulle aina iso juttu. :)

Mukavaa loppusyksyä ja lähestyvää talvea!

**

Me makaamme sylikkäin haavoittuneiden korppien ympäröimänä.

Mustia siipisulkia on pudonnut maahan sinne tänne. Kylmä tuulenvire tanssittaa niitä. Kuulen korppien raakunnasta niiden hämmennyksen. Lumeen on muodostunut selkeä raja lintujen ja minua pitelevän Valven välille. Se on kohta, johon hän pysäytti korpit taikuudellaan, jotta ne eivät hyökkäisi minua päin.

Koska Valven korpit uskoivat – Koska minä olin –

En saa itkuani lakkaamaan. Haukon henkeä epätoivoisesti kuin painajaisuneen herännyt lapsi. Pahinta on, ettei kyse ole painajaisesta. Jokainen aiempi tekoni, jokainen Valvea vastaan aikomani hyökkäys, kiirii omassa kehossani katumuksena, joka on melkein liian suunnaton kestää. Minä tahdoin surmata hänet. Muisto täyttää minut kerta toisensa jälkeen kivuliaalla syyllisyydellä.

Kättäni korventava tuska ei ole juuri vähäisempi. Krafjan pihkaiseen tuoksuun sekoittuu vereni haju. Agnesin suojaloitsu tuntuu ihoni alla tulelta, joka polttaa pois Reinan luomaa pimeää. Ei kaikkea, mutta niin paljon, että sydämeni on edes jonkin aikaa omani.

Vaikka tiedän sen tarkoituksen olevan parantaa, sävähdän haavaa ja krafjan poltetta. Veitsi oli kaivautunut kämmeneeni syvälle. Se on kuitenkin hinta, jonka maksaisin myös uudelleen. Miten helppoa päätös oli loppujen lopuksi tehdä: mustan tyhjyyden keskellä välähtänyt kirkkauden hetki, särö pimeässä. Ymmärrys siitä, etten koskaan voisi käydä moisella tavalla Valvea vastaan.

Että minä löisin veitsen ennemmin omaan ihooni kuin vahingoittaisin sillä häntä.

"Shh, Alisa. Shh."

Valve tuudittaa minua varoen. Hänen järkytyksensä huokuu hänen käsivarsiensa kireydestä, mutta hänen äänensä on ainoastaan hellä. Minun on vaikea kuunnella sitä, lähes mahdotonta katsoa risteileviä haavoja, jotka olen hänelle tehnyt. Verisiä jälkiä peittää ajoittainen tummuus. En tiedä, ovatko ne minun pimeästäni vai mädästä Valven sisällä.

"Anteeksi – Anteeksi –" Sanat rikkoutuvat minusta ulos epäselvänä nyyhkytyksenä. Valve suutelee päälakeani.

"Shh, vheínir. Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Tiedän, ettet se ollut sinä. Loitsun vaikutus oli yltänyt niin syvälle, että edes korpit eivät tunteneet sinua. Sen vuoksi ne yrittivät hyökätä, vaikka määräsin ne pois."

Muistutus siitä, että Valven täytyi loitsia korppinsa vuokseni, saa ilmeeni vääristymään.

"Kaarne... Hiili..."

Silmäkulmastani näen yhden korpeista liikahtavan, kuin se tunnistaisi nimensä. Valven ote minusta muuttuu lujemmaksi.

"Tiedän niiden tarkoittaneen hyvää, mutta en voinut antaa niiden koskea sinuun. Ne ovat vain vähän pökerryksissä. Älä huoli. Minullakaan ei ole mitään hätää. Alisa, minä –" Äkisti hänen äänensä, itsehillintänsä, särkyy. Epätoivo vuotaa läpi lempeyden lomasta. "Se olen minä, jonka pitäisi pyytää anteeksi. En huomannut ajoissa, mitä olet joutunut kestämään. Edes taikuuteni ei..."