Ævintýr | maagin morsian

Väki (osa 11)

A/N: (Yritin tosiaan julkaista tätä jo eilen, mutta Wattpadilla oli käynnissä taas vaihteeksi jokin Kriisi niin se ei onnistunut, jospa nyt paremmalla menestyksellä) Heissan, tässäpä olisi jälleen uusi luku! Pahoittelen, että se on aiempia lyhempi, mutta halusin varata seuraavalle kohtaukselle aivan oman lukunsa (tai jotain). Jälleen kerran, kiitos hirmuisen paljon äänistä ja kommenteista! Tiedän sanovani tämän joka kerta, mutta kaikenlainen palaute ja tieto siitä, että ihmiset lukevat Ævintýria, merkitsee minulle todella paljon, ja niinkin pieni teko kuin vaikkapa äänestäminen piristää aina päivää, kommentoinnista puhumattakaan! Toivottavasti äänestätte ja kommentoitte myös jatkossa, mikäli tarina sen mielestänne ansaitsee. :)

**

"...lisa. Alisa. Olemme perillä."

Valven ääni tuntuu kantautuvan luokseni jostakin kaukaa, usvan tai unen seasta. Vähän kerrallaan minä kuitenkin tajuan, että todellisuudessa välissämme ei vielä koskaan ole ollut näin vähän etäisyyttä. Valve on painanut minut lujasti itseään vasten, niin lähelle, että kasvoni ovat lähes hautautuneet hänen kaapunsa pehmeään kankaaseen. Maagin kädet ovat ympärilläni lämpimät.

Hengähdän syvään. En tiedä, soivatko korvissani tiheinä minun vai hänen sydämenlyöntinsä.

"Alisa?"

"Olen ihan kunnossa", sanon, vaikkakin vaimeasti, ja kohotan katseeni maagiin. Valven silmät ovat samalla tavalla tummat kuin silloin, kun hän karkotti Kiiran mailtaan - korpintummat, ajattelen nyt. Se saa ilmeen hänen kasvoillaan näyttämään hetken oudon paljaalta, vähemmän suojatulta kuin yleensä.

"Oletko varma?" Valve kysyy minulta otsa hienoisessa rypyssä. "Ýmissiin saapuminen taikuuden avulla voi toisinaan tehdä olon heikoksi."

"Ei minulla ole hätää." Rauhoittelevista sanoista huolimatta otan varovaisen askeleen taaksepäin, kokeillakseni kantavatko jalkani. Valve irrottaa otteensa harteistani vasta kun on vakuuttunut, että pystyn seisomaan omin avuin.

Hänen taikuutensa ei kuitenkaan päästä irti, ei täysin. Voin tuntea sen vaimeana kaikuna sisälläni, jos suljen silmäni.

Siirtoloitsuun liittyvät muistikuvani ovat kaikki hahmottomia, epäselviä. En edes yritä saada niitä järjestykseen pääni sisällä, vaan katson sen sijaan ympärilleni. Tajuan meidän seisovan keskellä tummaa niittyä, hämärän värjäämää: lähtiessämme kalvaslinnassa oli aamupäivä, mutta nyt maisema näyttää siltä kuin aurinko olisi juuri laskenut.

"Ýmississä valoa on vain vähän", Valve sanoo huomatessaan hämmennykseni. "Väki on tottunut elämään ilman sitä."

Nyökkään, vaikka ajatus jatkuvasta hämärästä kuulostaa minusta jollain tapaa yksinäiseltä. Niityn reunoja kehystää lähestulkoon mustalta vaikuttava, tiheä metsä. Se tuntuu sulkevan koko ruohoaukean syleilyynsä, peittäen samalla myös taivaan - kohottaessani päätäni näen siitä vain ohuita kaistaleita, jotka erottuvat sieltä täältä puidenoksien lomasta kuin repaleinen kuva.

Askeleeni painuvat lähes äänettöminä pehmeään maahan kulkiessani pitkävartisten ruohonkorsien lomassa. Silmieni totuttua hämärään huomaan, että niitty on myös täynnä erilaisia kukkia. Ne ovat siroja ja kauniita, yönvärisiä. Valon vähyys ei selvästikään vaivaa niitä.

Kumarrun tutkimaan kukista yhtä, kun äkkiä Valve asettuu eteeni, selkä minuun päin.

"Mitä nyt?" kysyn yllättyneenä.

"Tulomme huomattiin. Vaikuttaa sitä, että Harma haluaa ottaa meidät vastaan itse."

He saapuvat luoksemme metsän siimeksestä, mukanaan lasinkirkas ääni, joka muistuttaa etäisesti tiukujen tai tuulikellojen helinää.

Huomaan pian, ettei ääni ole peräisin kelloista, vaan valkoisina hohtavista pienistä luista, jotka on kiinnitetty etummaisena kulkevan maahisen pitelemän sauvan päähän. Tämä nojaa siihen liikkuessaan aavistuksen raskaasti, kuin kävelykeppiin, vaikka minulla on tunne, että sauva on pikemminkin loitsujen luomista kuin kävelemistä varten.

Kukaan paikalle saapuneista ei juuri muistuta Närriä. Näyttävien hovivaatteiden sijasta ýmissiläiset ovat pukeutuneet kuin minkä tahansa pohjoisen kylän väki, koruttoman käytännöllisesti. Samaan aikaan heissä on silti myös jotakin levotonta ja kesytöntä, tavalla jota en osaa selittää. Hämärä ympäröi heitä kuin vanha ystävä.

Luiden helähtely tuntuu olevan niityn ainoa ääni Muorin saattueineen pysähtyessä lopulta lyhyen välimatkan päähän. Minä hillitsen vain vaivoin haluni vilkaista Valvea epäilevästi syrjäsilmällä. Ennen matkaa hän puhui ýmissiläisten vieraanvaraisuudesta, ystävällisyydestäkin, mutten näe siitä nyt pienintäkään merkkiä. Pikemminkin Väki tarkastelee meitä melkein epäluuloisesti lukuun ottamatta sauvaansa nojaavaa Muoria, jonka kasvot eivät paljasta mitään.

Hetken verran koko niitty vaikuttaa pidättävän hengitystään. Se on Valve, joka rikkoo hiljaisuuden ensimmäisenä:

"Olen kuullut avunpyyntönne, Muori. Toivottavasti sallitte minun auttaa teitä ongelmassanne. Lupaan tehdä kaiken minkä voin."

Sanojensa päätteeksi maagi kumartaa syvään.

Väki vaihtaa keskenään merkitseviä silmäyksiä. Valven ele ilmeisesti miellyttää heitä, sillä voin nähdä, kuinka vielä hetki sitten niin selkeä varautuneisuus muuttuu joksikin tyytyväisyyttä muistuttavaksi. Ainoastaan Muorin kasvot pysyvät täysin ilmeettöminä tämän astellessa verkkaisin askelin lähemmäs.

"Kohota katseesi, kalvaslinnan Valve. Tiedät kyllä, että sinä jos kuka voit puhutella minua oikealla nimelläni."

Ýmissin johtajan ääni on käheä, kuin ajan saatossa haalistunut. Mustien silmien katse on kuitenkin valpas ja terävä. Sen siirtyessä Valvesta minuun tunnen jonkin sisälläni kiristyvän, vaikken ole varma minkä vuoksi. Muori on olemukseltaan lähempänä tarinoiden Väkeä kuin kukaan muu saattueestaan, täynnä jotakin iätöntä, metsänkaltaista.

Minä niiaan hänen suuntaansa kohteliaasti, mutten paina päätäni alas. 

"Tässä on siis nuorikkosi, josta toinen puoli niin tohkeissaan kuiskii." Muori osoittaa sanansa Valvelle, mutta katsoo maagin sijasta minua, kaulallani olevaa medaljonkia. Hän naksauttaa kieltään miettivästi. "Huomaan, ettette ole vielä vahvistaneet liittoanne."

"Haluan antaa morsiameni tottua rauhassa uuteen kotiinsa, Harma", Valve sanoo, suoristautuen vierelläni täyteen pituuteensa. Sulavasti lausutuista sanoista huolimatta hänen äänessään on lopullinen, lisäkysymykset estävä sävy. "Uskon, että niin on parempi molemmille osapuolille."

Minä yritän parhaani mukaan olla näyttämättä, etten kunnolla ymmärrä, mitä hän tarkoittaa. Vastaamisen sijasta Muori vain tarkastelee meitä pää aavistuksen kallellaan. Lopulta tämän kasvoille hiipii hidas hymy, joka tuo silmänräpäyksen verran mieleeni Eddan.

"Siinä tapauksessa kunnioitan päätöstäsi. Tervetuloa Ýmissiin, toisen puolen matkalaiset - on ilo saada teidät viimein luoksemme."

**