Ævintýr | maagin morsian

Kotiinpaluu (osa 72)

A/N: Mukavaa pääsiäisen aikaa vielä kaikille, ja kiitos jälleen kerran suuresti kaikista kommenteista ja äänistä! ♥ Pahoittelut myös, että tässä luvussa kesti - jostakin syystä tämä oli todella hidas kirjoitettava.

Ilokseni saan kertoa, että Ævintýrista on piirretty tässä välissä kaunista fanitaidetta - @rohkearuusu on taiteillut sekä Alisan ja Valven, käykäähän katsomassa sitä Instagramin (raadelmantarinat) puolella. Kiitos paljon vielä hienosta fanitaiteesta!

Huom: Luvun alkupuolella mainitaan lyhyesti Edmundin neuvonantaja Kristjan ja hänen oletettu kuolinsyynsä eli itsemurha. Siinä on siis lyhyt viittaus mahdolliseen itsetuhoisuuteen, mutta ei millään tavalla graafisesti kuvattuna.  

**

Minä havahdun tömähdykseen.

Kohottaudun istumaan penkillä silmiäni räpytellen. Luomeni tuntuvat painavilta. En saa heti selvää yksityiskohdista ympärilläni. Yrittäessäni liikauttaa kättäni se tottelee, mutta hiukan vastahakoisesti. Kosketan varoen poskeani. Se on arka. Olen kai huomaamattani nojannut sillä johonkin. Hiussuortuvia valuu kasvoilleni purkautumaisillaan olevasta kampauksesta. Nukahdinko minä?

Hieraisen silmiäni. Kai se ei ole mikään yllätys, kaiken tapahtuneen jälkeen. Jossakin vaiheessa vaunumatkan alkua olen luultavasti -

Oh.

Käännähdän katsomaan ikkunaa vierelläni. Iholleni karkaa lasin lävitse aavistus viileää pohjoistuulta. Talvisen kirkas päivä on valjennut. Erotan maisemasta tummia havupuita, joita ei kasvanut hovissa. Kuninkaanlinnan vaunut liikkuvat eteenpäin nytkähdellen mutta varmasti, minä ainoana matkustajanaan. Nyt niiden suunta on toinen kuin saapuessani.

Olen matkalla kotiin.

Sen pitäisi olla huojentava, hyvä ajatus. Ilon sijasta otsani rypistyy. En saa hymyä kohoamaan huulilleni. Jokin on väärin. Hermostunut tunne vaanii sisälläni ilman, että ymmärrän sen syytä. On kuin olisin nähnyt painajaista, jota en muista enää. Silti sen aiheuttama kauhu kalvaa yhä luissani.

Väärin, väärin. Mutta mikä?

Painan sormeni ikkunalasiin kuin toivoen, että kosketus vetäisi minut paremmin hereille. Puiden ketju liikkuu käteni alla. Katsoessani sitä minä tajuan, ettei minulla ole aavistustakaan, miten päädyin takaisin vaunuihin. Myös muistikuvani hovin tapahtumista ovat osittain epäselviä. Epätarkkoja. En kykene muodostamaan niistä ehjää kokonaisuutta, vaikka yritän.

Vedän henkeä. Muistan saapumiseni, ensimmäisen tapaamiseni Edmundin kanssa. Hänen ja Reinan suunnitelman käydä Valvea vastaan. Sen miten palvelustyttö Valeria oli myös Reina, että hän puhui vastaanotolla kanssani. Muistan Edmundin kertoneen minulle Rahkon surmatuista morsiamista. Lupasin auttaa häntä. Mutta sen jälkeen...

Jokin liikahtaa rintakehässäni, tyhjässä tilassa sydämenlyöntieni välissä. Melkein kuin kipu, kylmä särähdys. Se ei ole valoni.

Se tuntuu pimeydeltä.

Aistimus on ohi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, mutta se saa minut jännittymään. Hylkään epäselvät kysymykset ja keskityn tunnustelemaan taikuuttani. Valo minussa vastaa kutsuun pehmeänä leimahduksena. Se on samanlainen kuin mihin olen tottunut, lämmin ja varma. Lohdullinen. Taikuuden kirkkaita väreitä läikehtii valojuovina kämmenilleni.

Jostakin syystä huuliltani karkaa nyyhkäys. Ääni on täynnä huojennusta. Aivan kuin osa minusta olisi pelännyt -

Uusi särähdys, yhtä terävä kuin aiemmin. Mieleeni kohoaa äkkiarvaamatta kuva mustan pedon hampaista. Olennon leuat ovat avautuneet leveään hymyyn. Puistatus kulkee lävitseni. Kuvittelenko, vai tuntuiko valoni hetken verran heikommalta? Käteni ovat jälleen taikuudesta paljaat. Valon sijasta niiden yli lipuu vaunun ikkunaverhojen varjo.